Havaintoja parisuhteesta

Anna meille meidän syntimme anteeksi

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

En usko Jumalaan.

Tai en usko uskovani Jumalaan. Jätän kaikkeen aina pienen mahdollisuuden. Sen sijaan uskon ihmisen kykyyn armoon ja anteeksiantoon. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän antaa anteeksi.

Jyrkkyys suoristuu.

Olen miettinyt kuolemansyntejä. Olen miettinyt, että mitkä voisivat olla parisuhteen kuolemansyntejä. Voisivatko niitä olla välinpitämättömyys, armottomuus, itsestäänselvyys, mustasukkaisuus, uskottomuus, puhumattomuus ja epärehellisyys?

Jos on, niin olen sortunut niihin kaikkiin. En ehkä yhdessä ja samassa parisuhteessa, mutta jos otetaan lukuun kaikki parisuhteet. Olen jättänyt kertomatta asioita, joita olisi pitänyt kertoa. Olen ollut uskoton. Olen ollut välinpitämätön toisen tunteita ja tarpeita kohtaan. Olen ollut liian takertuva ja mustasukkainen. Olen pitänyt ihmistä itsestäänselvyytenä. Olen ollut hiljaa silloin, kun olisi pitänyt puhua.

Olen satuttanut teoillani. Ollut heikko niinä hetkinä, kun olisi pitänyt olla vahvempi. Olen ollut liian kaukana niinä hetkinä, kun olisi pitänyt olla tukena. Olen ollut ottamatta kiinni, kun minua vastaan on kaaduttu. Olen valehdellut silloin, kun olisi pitänyt olla täysin rehellinen.

Voi sen ajatella toisinkin päin. Minua vastaankin on varmasti tehty kaikki parisuhdesynnit. Olen ollut vastaanottavana osapuolena ihmisen heikkoudelle. Minua on sattunut teot ja puheet. En ole saanut kosketusta, vaikka olen sitä ollut vaille. Minun ohitseni on kävelty tilanteissa, kun olen halunnut itse tulla kohti.

Me ihmiset olemme koko elämämme kesken. Me teemme asioita, joita ei koskaan pitäisi tehdä. Me olemme heikkoja, vaikka kuvittelemme joskus ihan muuta. Enemmän me olemme heikkoja kuin pahoja. Pahuus on jotain aivan muuta. Ihminen, joka on satuttanut minua parisuhteessa, ei ole tehnyt sitä siksi, että on paha ja on halunnut lähtökohtaisesti satuttaa minua. Ei ihmiselle, jota rakastaa, voi kukaan tahallaan paha olla. Jos on, niin on lakannut jo rakastamasta.

En minäkään pahuuttani ole ketään koskaan satuttanut.

Palataan takaisin alkuun. Ajatukseen, että mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä armollisempi olen. Olen armollinen ensi sijaisesti itselleni, jonka jälkeen voin olla sitä myös muille. Olen hyväksynyt ihmisessä olevan heikkouden. Olen hyväksynyt keskeneräisyyden. Sen, että meidän ei tarvitse olla kokonaisia voidaksemme rakastaa toisiamme.

Kaiken sen heikkouden sijaan olen oppinut näkemään asioiden kauniit puolet. Vaikka muutama elämäni parisuhde on tullut päätökseen ennen kuolemankelloja ja vaikka niissä parisuhteissa ei ole ollutkaan ne toisilleen lopullisesti tarkoitetut ja vaikka niissä parisuhteissa on tehty puolin ja toisin parisuhdesyntejä, niin niissä on ollut myös paljon hyvää ja ennen kaikkea ne ovat synnyttäneet olemassaolollaan hyvää.

Kuten kaksi ihastuttavaa tyttölasta.

Ehkä se voisi olla tämän pääsiäissaarnan sanoma, jos sellaista on edes tarve olla. Antaa anteeksi kaikki anteeksi antamatta jäänyt ja kääntää katse siihen kauniiseen, jota on yhdessä synnytetty.

Jatkaa eteenpäin ja yrittää olla se paras versio itsestään ja hyväksyä, että kukaan ei siihen joka päivä pysty eikä edes tarvitse pystyä.

Rakkautta tarvitaan eniten silloin, kun sen saaminen ei ole itsestään selvää. Silloin, kun heikkous on raastavimmillaan näkyvillä.

Niissä tilanteissa näkyy kirkkaampana ihmisen armo tai sen puute.

Armolla saa ja antaa enemmän.

Lue myös

X