Anna minun pitää hänet sylissäni

Sain viikonloppuna kaksi viestiä, jotka julkaisen luvalla molemmat. Jokainen teistä saa itse muodostaa mielipiteen siitä, että miksi haluan jakaa molemmat viestit samaan kirjoitukseen.

Viesti 1:

” Olen rikki. Olen pettynyt suomalaiseen oikeusjärjestelmään. Kyse on lapsestani, alle 12-vuotiaasta, jonka omaa mielipidettä kuunneltaisiin. Olen muuttanut muutama vuosi sitten toiselle paikkakunnalle johtuen siitä, että lapseni isä kiusasi henkisesti minut jaksamiseni äärirajoille.

Lapseni huoltajuus jäi tällöin meille molemmille, lapsen virallinen asuminen isälle. Tarkoitus oli järjestää asiat, että lapsen on turvallinen tulla perässäni. Välit lapsen isään huononivat. Lapsi kärsi, kipuili ja reagoi negatiivisella käytöksellä. Isältä en saanut tietoa lapsen kouluasioista, terveydentilasta, harrastuksista, olinpaikasta enkä ihmisistä kenen kanssa lapseni viettää aikaa.

Lapseni isä ei anna minun vanhempieni tavata lastani kuin minun ollessa paikalla. Hän on estänyt muutamia kertoja myös minun ja lapseni väliset tapaamiset vedoten milloin mihinkin syyhyn. Lopulta väsyneenä tilanteeseen hain oikeusteitse apua huoltajuuden ja asumisen muuttamiselle luokseni. Tällöin isä väitti, että minulla on huume-, päihde-, ja mielenterveysongelmia. Kävin kaikissa testeissä ja läpäisin ne puhtaasti.

Lapseni isä on levittänyt kaikkiin mahdollisiin viranomaiskanaviin edellä mainittuja asioita ja väittänyt minun jopa yrittäneen tappaa oman lapseni. Laitoin huoltajuus- ja asumisasian vireille, kun lapseni kertoi haluavansa muuttaa luokseni. Lapsenomaisesti uskoin, että jo samana syksynä saisin lapseni luokseni ja uuteen kouluun ja tilanteen rauhoittumaan.

Kesä tuli meni, vaihtui syksyksi. Mitään ei tapahtunut. Lapsestani tehtiin lastensuojeluilmoitus ja lastenpsykiatrian asiakas. Lapsen isä syytti minua näistä molemmista, vaikka lapsi oli ilmoituksen aikaan isällään. Kyse ei ollut väkivallasta, vaan huolesta liittyen lapseni puheisiin.

Tuli aika, jolloin ensimmäisen kerran liikahti palikat kohti oikeudenkäyntiä. Olosuhdeselvitys. Olosuhdeselvityksessä ei löytynyt kummastakaan kodista huonoja puolia, mutta kumpikin selvitys oli sitä mieltä, että lapsen asumista ja huoltoa ei tulisi muuttaa. Romahdin. Oikeusavustajani kertoi, että viemällä asian nyt loppuun asti ja oikeuteen tulisin hyvin todennäköisesti menettämään jopa osani yhteishuollosta.

Koko tämän ajan lapseni on halunnut muuttaa luokseni. En ole uskaltanut kertoa lapselleni, että muutto luokseni ei onnistu, koska pelkään että romahdan lopullisesti.

Suomen lainsäädäntö ja etävanhemman oikeudet ovat kusseet silmään minun lisäkseni varmasti useita perheitä. Jopa perheitä, jossa läsnä on myös alkoholi, päihteet ja väkivalta. Meidän tilanteessamme ei onneksi ole sitä huolta.

Lapseni kasvaa myrkyllisessä ympäristössä, enkä voi kun uupuneena seurata vierestä miten paljon tuhoa kylvetään tänään ja kuinka paljon traumoja korjaillaan kun lapsi on aikuinen.

Tapauksessani lapseni isää ei saada edesvastuuseen henkisestä alistamisesta ja kiusaamisesta ja hän käyttää lastani aseenaan minua vastaan. Joudun taipumaan hänen tapaansa ajaa omaa etuaan sen pelon uhalla, etten näe lastani edes sovitusti. Sydämeni on palasina ja voimat itseni kokoamiseen hiipuu mitä vähemmän mahdollisuuksia minulla on vaikuttaa lapseni nuoruuteen ja kasvuun.

Ymmärrän oikeusavustajan kannan minimoida vahingot, mutta jäin vaan miettimään, että onko todella niin että äitinä, lapsen sisälläni kasvattaneena, hänestä vauvana huolehtineena, puolellani ei ole ainutkaan viranomainen. Se rikkoo sieluni. Nyt en enää osaa toimia, en tiedä kenen puoleen kääntyä, kun kaikki ovet on menneet kiinni. Puhaltaminen tähän pipiin ei taida auttaa.”

Viesti 2:

”Minun viimeiset sanani kuolevalle kolmivuotiaalle tyttärelleni olivat:

”Nuku hyvin rakas, kun heräät, niin sovita siipiä ja vaadi niihin lisää bligblingiä, polje jalkaa ja ole urhea – pappa on varmaankin sinua vastassa ja antaa sinulle perunamuusia. Äiti tulee sitten myöhemmin luoksesi, kun on sen aika.”

Ja sitten hän lähti – kauniisti ja rauhassa. Aikaa siitä on kulunut yksi vuosi, kahdeksan kuukautta ja 26 päivää. Toisaalta kadun sanojani, mutta enemmän katuisin jos olisin jättänyt ne sanomatta.

Muista kertoa rakkaille tyttärillesi aina kun mahdollista, miten tärkeitä he sinulle ovat ja muistakaa kaikki muutkin joka ikinen päivä olla rakastavia ja välittäviä vanhempia. Olen onnellinen teidän puolesta, jotka saavat pitää omaa lastansa sylissään. Minä saan tehdä sitä enää vain unissani. Älkää riidelkö, repikö tai satuta lapsianne. Rakastakaa, ihan jokainen hetki.

Elämästä kun ei koskaan tiedä.”