Anna minun rakastaa enemmän

Olen kuullut, että jos löytää kosketuksellaan naisen g-pisteen, niin on löytänyt naisesta jotain niin suurta, että siitä kosketuksesta ei kukaan halua päästä irti. Tiedä häntä, olen myös kuullut, että g-piste olisi vain pelkkä myytti, koska johan äidinkielentunnilla on opetettu, että i, ä ja ö kirjaimeen tulee piste, mutta g-kirjaimeen ei. Olisikin parempi g-pisteen sijasta etsiä naisen sielua, sillä kun sen löytää, niin g-piste on naisessa joka kohdassa ja mitä enemmän koskettaa, sitä pidempään sitä saa tehdä, ehkä jopa loppuelämänsä.

Tuntuu, että vuodesta toiseen suurin osa saamistani viesteistä koskee yhtä samaa aihetta. Liian moni parisuhteessa elävä ihminen tuntee olevansa parisuhteessaan yksin. Kosketukset, yhteys ja kommunikaatio ovat kadonneet. Parisuhteesta on tullut tapa, velvollisuus ja jokin, joka vain on. Arki sujuu hyvin, mutta arjen sisällä ei ole rakkaudesta jäljellä kuin lupaus pysyä ikuisesti yhdessä. Seksiä harrastetaan siksi, että parisuhteessa kuuluu toisinaan harrastaa seksiä, kunnes seksin ilottomuus ja mekaanisuus saa sen vähäisenkin seksin kokonaan loppumaan.

”Minulla on ympärilläni kaikki se aineellinen hyvä, jota ihminen tarvitsee miellyttävään elämään. Voin ostaa kaupasta mitä haluan ja lomalla voimme lentää ulkomaille. Pihassa kaksi autoa ja kotona muodikas värimaailma. Mieheni pitää hyvää huolta itsestään ja perheestämme. Hän ei aukaise koskaan perjantaipulloa eikä riehu väkivaltaisesti. Hän on hyvä mies. Kaikki on hyvin. Kaiken pitäisi olla hyvin. Kaikki vain ei ole hyvin, koska se ulospäin näkyvä hyvä ei tunnu yhtään missään. Minua ei kosketa, suudella eikä pidetä koskaan sylissä. Haluan rakastaa enemmän, haluaisin rakkautta enemmän. En minä nukahda iltaisin mieheni sormenpäät ihollani. Nukahdan ikävääni ja toiveeseen, että hän edes joskus koskettaisi. En minä halua aurinkomatkalle, haluan syliin.”

Osa keväällä saamastani viestistä, jossa nainen kirjoittaa miltä tuntuu olla yksin yhdessä.

Muistan noin kymmenen vuoden takaa uutisen, jossa kerrottiin nuoren helsinkiläismiehen saaneen sakot liimattuaan kotikaupunkinsa julkisiin seiniin tarroja, jossa luki: ”Anna minun rakastaa enemmän.” Kiinni jäätyään hän sanoi liimailunsa syyksi haluavansa levittää rakkautta edes jollakin tavalla. Ihmetteli, että tarrojen sijaan kaupungin saa liimata täyteen ostoskeskuksia, joissa ihminen eksyy lopullisesti itsestään. Eikö se olisi enemmän sakottamisen paikka?

En minä tiedä, että miksi emme enää tunnu kohtaavan toisiamme. Se suuri kysymys, miksi kuljemme toistemme ohi? Miksi suhtaudumme välinpitämättömästi jopa siihen kaikkein rakkaimpaan ihmiseen? Meillä on kiire tehdä asioita, joilla ei ole oikeasti edes niin väliä. Me valitsemme intohimojemme kohteeksi monia asioita, mutta emme parisuhteitamme. Voisiko se olla yksi niistä intohimon kohteista? Ei kai se saa olla niin, että sitoudumme loppuelämäksi suhteeseen ja ihmiseen, jolta ei saa oikeastaan muuta kuin kahden ihmisen tulojen myötä tulevan leveämmän elintason.

Se kun ei vain rakkaudessa riitä. Rakkaus janoaa jotain paljon enemmän ja paljon kauniimpaa. Se janoaa kahden ihmisen yhteyttä, jossa sormenpäät tuntuvat kutittelevan iholla silloinkin, kun ne eivät edes siinä ole. Rakkaus janoaa istumista toisen ihmisen sylissä eikä vaeltelua keinotekoisissa mainosvaloissa, tunteettoman kauppakeskuksen käytävillä. Eikä rakkaus ole pelkkä silloin tällöin annettu kevyt kosketus, vaan rakkaus on viltin alla sohvalla annettu pehmeän intohimoinen suudelma, joka antaa sisällön sille seinien sisällä olevalle neliömäärälle, joka ilman rakkautta olisi pelkkä tyhjä ja tarpeeton tila.

Mitä siihen tekstin alussa tulleeseen g-pisteeseen tulee, niin kannattaa jatkaa etsimistä, sillä löysihän Kolumbuskin Amerikan vahingossa. Aluksi on kuitenkin parempi etsiä viereensä takaisin se ihminen, jonka on kaiken arjen sekaan hukannut. Ottaa ihan siihen lähelleen ja sen jälkeen ymmärtää, että siinä ihan lähellä onkin koko ajan ollut ihan kaikki.