”Anoppi ei edes kutsunut minua nimellä vaan mielenterveyspotilaaksi”
”Tapasin silloisen kumppanini ja aloimme seurustelemaan, ihan kuten monet muutkin parikymppiset. Tämä kumppanini äiti oli alusta alkaen heti minua ja meidän suhdetta vastaan. Muistan miten jäätävä ensitapaaminen meillä oli kun menimme kumppanini lapsuudenkotiin kylään ensimmäistä kertaa. Näin jo ulko-ovelta miten murhaavasti tämä ihminen minua katsoi ja jos katse voisi tappaa, olisin kuollut ennen kuin kynnyksen yli olisin päässyt. Yritin olla välittämättä ja kohteliaasti esittelin itseni kätellen ja hymyillen. Tunnelma oli kireä ja tämähän oli vain alkusoittoa.
Ehdimme olla vuosia yhdessä mieheni kanssa enkä koskaan tullut anopin taholta hyväksytyksi. Hän kettuili minulle kaikissa yhteisissä tapahtumissa, nöyryytti sukujuhlissa ja aina kun mahdollisuus tuli, haukkui ja mustamaalasi kaikille ketkä vain kuuntelivat ja kyseenalaisti mieheni valinnan kun hän oli valinnut minut kumppanikseen sekä kaikki meidän päätökset. Suhtautuminen minuun oli todella vihamielistä ja aggressiivista. Kerran hän jopa ”vahingossa” paiskasi auton takaluukun minua päin niin, että olkapääni ja käsivarteni jäi väliin. Alkuun miehen muu suku ihan tykkäsi minusta mutta hiljalleen minut jätettiin kutsumatta erilaisiin sukujuhliin ja alettiin katsomaan vinoon. Erään kerran olimme mökillä miehen siskon kanssa ja hän sanoi että olisi ihanaa jos meidän suhteemme onnistuisi.
Kun menimme kihloihin, anoppi loukkaantui. Ja kun suunnittelimme häitä, hänen kampanja minun mustamaalaamiseksi alkoi, jotta voisi estää häämme eikä koskaan kokonaan loppunut. Jopa tämä miehen sisko oli käännytetty meitä vastaan ja sieltäkin alkoi tulla inhottavia yhteydenottoja. Niissäkin kyseenalaistettiin meidän välinen rakkaus, meidän suhde ja sen vakavuus ja jopa minun mielenterveys, rationaalinen ajattelu ja älykkyys. Hääjuhlaamme hän ei olleet tervetulleita. Anoppi sanoi miehelleni, että me emme saa tehdä lapsia sillä minä olen kuulemma niin sairas ja kelvoton äidiksi. Minulla oli aikaisemmin elämäni aikana puhjennut masennus mm. traumaattisen lapsuuden vuoksi ja olin tuohon aikaan hoidon piirissä ja pidin huolta itsestäni. Rajasin hyvin tarkkaan, mitä haluan kertoa asioistani sillä tuohon aikaan mielenterveyden häiriöihin liittyvät stigmat olivat vielä voimakkaampia kuin tänä päivänä. Jostain tämä anoppi tämän oli saanut tietää ja hän ei edes kutsunut minua nimellä vaan mielenterveyspotilaaksi.
Myöhemmin saimme lapsen mutta eihän meidän yhteiselosta sitten mitään tullut enää kun anoppi oli puuttumassa asioihimme ja kun tätä samaa oli jatkunut alusta alkaen eikä sille koskaan tullut loppua. Minä laitoin rajoja mutta anoppi ei niitä kunnioittanut vaan tuli rymisten niiden yli ja hänen poikansa ei rajojen asettamiseen itse kyennyt. Anoppi oli mustasukkainen ja omistushaluinen ja mitä ilmeisimmin hän oli tehnyt lapset vain itselleen eikä kyennyt päästämään irti vaan työnsi nokkansa aivan joka asiaan, haukkui, tuomitsi ja manipuloi.
Tuore isä ei saanut keskittyä olemaan isä ja aviomies eikä saanut rauhassa rakentaa omaa elämää ja perhettä. Koin että myöskään minulle ei annettu rauhaa elää omaa elämääni ja kasvaa äidiksi ja vaimoksi. Myöhemmin parisuhteemme päätyi eroon ja toki eroon liittyi muitakin mutta aivan takuulla tämä oli asia joka siihen vaikutti.”
Kommentit
Huh, voisin luulla meillä olleen sama anoppi, mutta tällä kauhuanopilla ei ollut tyttölapsia.
Kommentit
Olen käynyt parisuhdeterapeutilla keskustelemassa esimerkiksi tästä ongelmasta. En tarkalleen muista mitä terapeutti sanoi, mutta kuitenkin siihen suuntaan, että se on mies (/puoliso), joka asettaa rajat omalle vanhemmalleen/suvulleen. Hän on se, jonka tehtävä on asettaa oma perheensä etusijalle ja näin ongelmat anopin kanssa on usein ensisijaisesti ongelmia parisuhteen sisällä. Olen päätynyt toteamaan, että terapeutin näkemys taitaa olla oikea. Jos mies valitsee perheensä ja asettaa vanhemmilleen rajat siitä, miten hänen perhettään tulee kohdella, ei ongelmia pääse syntymään. Siksi olenkin päätynyt siihen päätelmään, että joltain miehiltä on jäänyt itsenäistyminen kesken. Heidän pitäisi kysyä itseltään, että haluaako viettää elämää puolison vai omien vanhempiensa kanssa ja tehdä ratkaisut sillä perusteella.
Meillä pulmat olivat enimmilläänkin lähinnä ärsyttäviä, mutta mies oppi oikein hyvin kertomaan äidilleen, että hän ei voi tulla ripustamaan uusia ostamiaan verhoja meidän kotiin, eikä voi edes ostaa meille verhoja, ennen kuin olemme miehen kanssa asiasta keskustelleet ja tehneet yhdessä päätöksen. Eikä ole ok järjestellä meidän astiakaappia hänen logiikkansa mukaan. Meille ei voi myöskään kutsua kylään muuta sukua vaikka sattuisivat juuri olemaan paikkakunnalla.
Huh, voisin luulla meillä olleen sama anoppi, mutta tällä kauhuanopilla ei ollut tyttölapsia.