”Apua, puolisoni on neurootikko!”
Apua, puolisoni on neurootikko!
”Vaimo katsoi Exel-taulukosta, onko kaikki tehtävät suoritettu, levitti jalat ja sanoi: ”Hoida homma nopeasti ja varo, että et likaa lakanoita.” Kertoi mies, jonka kanssa seurustelin, koska ihmettelin, että miksi hän tutkii rakastelun jälkeen paniikissa lakanoitamme.”
”Mies opetti, miten mikron ovi laitetaan hiljaa kiinni ja miten keittiön tuolia pitää nostaa siirrettäessä, opetti, miten lakanat ja pyyhkeet viikataan kuin armeijassa ja muovipussit taitellaan pieneen tilaan.”
Tässä kaksi kommenttia, jotka sain viikonlopun blogikirjoitukseen, jossa kirjoitin, että rakkaus näkyy tahroina huonekalujen pinnalla.
Aiemmin minulle kirjoitti nainen, joka ei omien sanojensa mukaan voisi koskaan asua toisen ihmisen kanssa yhdessä. Hän ehkä haluasi asua, mutta ei löydä sellaista puolisoa, joka suostuisi hänen järjestykseensä ja tottelisi hänen tapojaan. Hän kirjoitti olevansa täydellisen kyvytön kompromisseihin liittyen asunnossa olevaan järjestykseen. Toinen ihminen vain sotkisi hänen asuntonsa epäjärjestyksellä.
Tässä tapauksessa pitää vain toivoa, että hän ei löydä ihmistä, joka tottelee hänen tapojaan ja järjestystään, sillä sellainen parisuhde on tuomittu päättymään jo alkuasetelmissa. Hyvä, että nainen on tiedostanut neuroosinsa eikä pakota toista ihmistä pienentämään omaa elämäänsä ja persoonallisuuttansa asumalla hänen kanssaan yhdessä.
Aina tilanne ei ole niin onnellinen. Ympäriltämme löytyy parisuhteita, joissa asetelma on juurisellainen, että on olemassa vain toisen ihmisen tapa elää ja toisen on vain mukauduttava siihen. Tämä tarkoittaa sitä, että toisen ihmisen pitää pienentää itsensä niin pieneen tilaan, että tulee hyväksytyksi neurootikon silmissä. Käytän tässä tarkoituksella sanaa neurootikko, koska siitä useassa tapauksessa on kyse. Ei ole normaalia käytöstä esimerkiksi sellainen, että seksiä harrastaessa lakanaan ei saa tulla minkäänlaisia jälkiä. Siinä tilanteessa syyllistä ei kannata hakea hänestä, joka jäljen lakanaan jättää, vaan hänestä, jolla on elämää haittaava päähänpinttymä.
Minulle ilmaisi asian hienosti kommentissaan eräs nainen, joka kirjoitti, että häntä häiritsee suunnattomasti, jos laatikossa oleva veitsi tai haarukka on laitettu laatikkoon väärinpäin. Hän kirjoitti tiedostavansa ongelman olevan hänen omassa päässään ja jos hän huomasi laatikossa väärin päin olevan veitsen tai haarukan, niin hän ei alkanut nalkuttaa siitä puolisolleen, vaan käänsi haarukan tai veitsen toisin päin, koska hänen ongelmansahan se on.
Ahdistavaksi tämä ylläoleva tilanne menisi, jos haarukkaneuroosista kärsivä ihminen vaatisi puolisoaan laittamaan haarukat tiettyyn asentoon laatikossa ja vielä ahdistavampaa, jos puolison joutuisi kuuntelemaan asian suhteen nalkutusta. Koska ei kenenkään ihmisen tarvitse alistua neurootikon vaatimuksiin. Jos ihminen ei halua tehdä liian korkealle vaatimustasolle, jota armottomuudeksikin kutsutaan, yhtään mitään, niin ei siihen toista ihmistä voi mukaan sotkea. Kauhea parisuhde on sellainen, jossa toinen on alistettu tekemään asioita täysin toisen pillien mukaan.
Enkä voi valitettavasti sanoa, etteikö sellaisia parisuhteista olisi, jossa toisen ihmisen aika ja energia menee siihen, kun hän miettii, että mikä astia kuuluu minnekin ja miten päin astia pitää kaappiin laittaakaan ja miten rakastella niin, että lakanaan ei tule tahran lisäksi hädin tuskin edes painaumaa, koska lakana on kuitenkin aiemmin taiteltu armeijamaisen täydellisesti, niin hyvähän se olisi, että lakana säilyisi rypyttä sen päällä oltuaankin.
Ihminen saa olla ja elää neuroosiensa kanssa, jos elämänsä haluaa vaikeaksi tehdä. Osa heistä onneksi on ymmärtänyt olla muuttamatta kenenkään toisen kanssa yhteen, koska tuntevat itsensä niin hyvin, että tietävät olevansa sietämättömiä kotinatseja muille kotona asuville. Sitten ovat he, jotka pitäisi pelastaa kotinatsien kynsistä. Ihmiset, jotka kantavat edellisen suhteen toisen osapuolen neurooseja vielä seuraavaankin parisuhteeseen ja paniikissa tarkistavat rakastelun jälkeen, että onko lakanaan tullut tahroja ja ovat jo valmiina pyytämään mahdollisia tahroja anteeksi.
Oman neuroosinsa alle ei saa ketään alistaa eikä kukaan ole niin arvoton, että elää koko elämänsä toisen ihmisen määrittelemässä tilassa. Parisuhde ei ole niin arvokas asia, että sen eteen pitää persoonansa alistaa.
Kommentit
Olin naimisissa miehen kanssa, joka oli tarkka tavaroistaan ja vaatteistaan, ja herkkä moittimaan puolisoaan vaatteista ja hiustyylistä. Miehen äiti korjasi voilautasen paikan aina jäljiltäni ja pinosi naistenlehdet numeron mukaan, kun olin ne jättänyt hunsvottina järjestelemättä. Yleensä kaikki meni minulta väärin anoppilassa ja muistan aina tilanteen, jossa anoppi kysyi mielipidettäni, kummat korvikset hän laittaisi joihinkin juhliin. Kun olin sanonut mielipiteeni, anoppi valitsi tietenkin ne toiset korvikset. Mies haukkui minua neurootikoksi, että kuinka häntä ottaa päähän minun neuroottiset liikkeeni. En tiedä tänäkään päivänä mitä ne ”liikkeet” olivat, lamaannuin vain hänen haveksivasta asenteestaan, etten osannut puolustautua ja nousta vastaan, olisinhan ainakin voinut kysyä, että mitä nuo ”liikkeet” tarkalleen hänen mielestään olivat. Hänellä itsellään oli pakkomielle uunista, oliko se jäänyt päälle. Hän ravasi edestakaisin tarkistamassa uunia aina uloslähtemisen jälkeen. Jotakin muitakin vastaavia ”oireita” hänellä oli ollut perheensä äkkirikastumisen jälkeen (esim. käsienpesu) ja näen nyt, kuinka minun olisi pitänyt alistua hänen näkemyksiinsä, mutta en siihen onneksi lähtenyt, vaan lähdin itse pois koko liitosta. Äiti taisi olla kuitenkin miehelleni nro 1, en minä.
Kommentit
Luin puoleen väliin kun mieleeni palautui viime vuonna päättynyt 3,5v työsuhde henkilökohtaisena avustajana. Tilanne oli juuri tuollainen että asiat piti laittaa juuri oikealla tavalla, ne aterimet ja lasit yms. sekä tuolit liikutella äänettömästi jne. Sanomista tuli jos tiskasi liian kovaäänisesti tai jos ei yhden kerran sanomisen jälkeen muistanut enää tavaroiden oikeaa järjestystä kaapissa tai koriste-esineiden paikkaa hyllyllä, viikkosiivouksen yhteydessä. Aivojumppaa kun yritti pitää muistisääntöä että mikä meni minkäkin viereen takaisin hyllyyn laitettaessa pölyjen pyyhkimisen jälkeen ym. Valittamisen mahdolisuutta ei ollut koska kyseessä oli työnantaja jonka kodissa olin töissä avustajana. Oli raskasta ja omanarvontunto, usko omiin kykyihini sekä omaan järkeeni sai kyllä kolauksen jos toisenkin, kun tuntui ettei mitään osaa oikein.
Hienoja ajatuksia! Tämä ilmiö ei rajaudu vain parisuhteisiin vaan on läsnä kaikissa ihmissuhteissa. Sekä isäni, että anoppini ovat todella tarkkoja siitä, että asiat tehdään ”oikein” ja tunnen todella usein huonoutta ja alisteisuutta näissä suhteissa. He eivät, keskusteluista huolimatta, näe omassa toimintatavassaan mitään väärää tai ongelmallista.
Äitini on juuri tuollainen!! Muistan kuinka lapsena järjestelin samanlaiset lusikat omiin riveihin tiskikonetta jyhjentäessä. Isäni tekee kaiken väärin tai ainakin huonosti, äidin mielestä. Itse muistan sanoneeni äidille joskus piennä, etten viitsi enää tehdä mitään, kun hänelle ei kuitenkaan kelpaa.
Nyt kun olen asunut omillani kohta kakskytvuotta, kuulen ja näen vielä selvemmin millaista kontrollointia lapsuuskodissani on/oli. Ja se on vain pehentunut, nyt kun ovat eläkkellä.
Nyt siis pelkäänkin, että teen itse samoja juttuja huomaamattani. Astiat ja aterimet saavat olla laatikossa miten on, mutta toisinaan huomaan neuvovani liian tarkkaan, tai miten minun mielestäni, joku asia pitäisi tehdä. Yritän usein olla sanomatta.
Ehkä en siis ole kovin neuroottinen kuitenkaan!? =D
Ohhoh, minulla oli aivan samanlainen äiti! Kummasti minusta kuitenkin kasvoi siivouksen(kin) rennosti ottava. Ehkä olenkin tullut isääni..? 😉
Olin naimisissa miehen kanssa, joka oli tarkka tavaroistaan ja vaatteistaan, ja herkkä moittimaan puolisoaan vaatteista ja hiustyylistä. Miehen äiti korjasi voilautasen paikan aina jäljiltäni ja pinosi naistenlehdet numeron mukaan, kun olin ne jättänyt hunsvottina järjestelemättä. Yleensä kaikki meni minulta väärin anoppilassa ja muistan aina tilanteen, jossa anoppi kysyi mielipidettäni, kummat korvikset hän laittaisi joihinkin juhliin. Kun olin sanonut mielipiteeni, anoppi valitsi tietenkin ne toiset korvikset. Mies haukkui minua neurootikoksi, että kuinka häntä ottaa päähän minun neuroottiset liikkeeni. En tiedä tänäkään päivänä mitä ne ”liikkeet” olivat, lamaannuin vain hänen haveksivasta asenteestaan, etten osannut puolustautua ja nousta vastaan, olisinhan ainakin voinut kysyä, että mitä nuo ”liikkeet” tarkalleen hänen mielestään olivat. Hänellä itsellään oli pakkomielle uunista, oliko se jäänyt päälle. Hän ravasi edestakaisin tarkistamassa uunia aina uloslähtemisen jälkeen. Jotakin muitakin vastaavia ”oireita” hänellä oli ollut perheensä äkkirikastumisen jälkeen (esim. käsienpesu) ja näen nyt, kuinka minun olisi pitänyt alistua hänen näkemyksiinsä, mutta en siihen onneksi lähtenyt, vaan lähdin itse pois koko liitosta. Äiti taisi olla kuitenkin miehelleni nro 1, en minä.