Avioliitto ei ole merkki rakastamisesta
Sain kimmokkeen tähän kirjoitukseen. Puheesta, jossa paloi epäsuomalainen tapa kyseenalaistaa voimakkaasti vanhoja arvoja. Puheesta, jossa uskaliaasti sanoitettiin liian tiukkaan suomalaiseen yhteiskuntaan juurtuneita tabuja. Minä haluan tämän puheen innoittamana kirjoittaa avioliitosta ja rakkaudesta.
Avioliitto. Kahden ihmisen vapaaehtoisesti solmima rakkauteen nojaava liitto. Se on kaunis raami sille rakkaudelle, joka avioliittoa kantaa. Lupaus elämänmittaisesta parisuhteesta, kunnes kuolema meidät erottaa. Lupaus, joka jää melkein puolelta avioliittoon menevältä lunastamatta. Lupaus, jota kenenkään ei pitäisi koskaan edes tehdä.
Avioliitto perustuu vääriin tavoitteisiin. Se, että on pyrkimys ja tahto elämänmittaiseen parisuhteeseen ei tarvitse lupausta ympärilleen. Lupaus on itsensä ja toisen huijaamista. Miten sitä koskaan voisi tietää, että mitä parisuhde tuo mukanaan? Eikä sitä pidä edes liikaa ajatella. Eihän avioliiton pidä olla lopullinen pakko jäädä johonkin, josta ei koskaan pääse pois. Ei pidä luvata, pitää luvata yrittää. Pitää luvata olla rakkauden arvoinen, pitää luvata rakastaa ja pitää tahtoa niinäkin päivinä, kun se ei ole helppo tehtävä.
Se kun menee helposti siihen, että avioliittoon sokeasti nojaavat ja uskovat alkavat ajatella, että suhteen on pakko onnistua, koska se on jumalan ja suvun edessä luvattu. Parisuhteesta tulee suorite, koska ei ole olemassa vaihtoehtoja. Taustalla kummittelee edelleenkin se vanha tapa suhtautua avioliittoon, että avioliitto on se normatiivinen olettamus parisuhteesta. Että se tahdon-sana sitouttaa meidät pysymään yhdessä, vaikka pahaa tekee, koska vastamäessäkin on luvattu rakastaa ja vaikka se vastamäki kestää loppuelämän, niin luvattu on.
Valitettavasti ympärillämme on lukuisia avioliittoja, joissa ei ole jäljellä enää mitään rakkauteen viittaavaa. Avioliitto koostuu vain tottumuksesta, epärehellisyydestä ja pelosta tehdä muutos. Ihmiset rimpuilevat suhteessa aivan vääristä syistä. Ei siksi, että olisi tahtoa edes parempaan, vaan siksi, että normatiivisen olettamuksen pakko avioliiton onnistumisesta sykkii ohimolla. Niin kuin minulle kirjoittanut hienosti asian tiivistää:
”Huomattavasti helpompaa hankkia elämää piristämään sivusuhde kuin erota. Koska eron myötä tulee häpeä, tunne epäonnistumisesta ja ympäristön tuomio.”
Siinä vain on sellainen pieni virhe, että epärehellisyys itseä kohtaan on jopa tuhoavampaa kuin epärehellisyys toista kohtaan. Lopulta se johtaa sellaiseen itseinhoon, jota syväksi katkeruudeksi kutsutaan.
Sitähän aina jaksetaan kauhistella, että kuinka melkein puolet avioliitoista päättyy eroon. Siinä kauhistelussa puhuu taas se sama vanha normatiivinen olettamus. Että solmittu avioliitto on tarkoitettu kestämään loputtomasti. Että avioero on melkein loukkaus koko instituutiota vastaan. Loukkaus jotain selittämätöntä pyhää vastaan. Avioeron jälkeen alkaa se sama kauhistelu. Lapset menevät ihan pilalle. Miksi sitä ylipäätään pitää mennä naimisiin ja hankkia lapsia, jos ei ole kykenevä pysymään avioliitossa. On se perkele, kun oman onnen tavoittelu menee yhteisen hyvän yli. Kyllä sitä lasten vuoksi pitää pysyä huonossakin suhteessa.
Totuuksia ja tuomioita alkaa sinkoilla oikealta ja vasemmalta. Alkaa kollektiivinen syyllistäminen, syyllisen hakeminen. Tähän viitekehykseen nähden lukijani lähettämä viesti on aivan ymmärrettävä. Helpommalla pääsee, kun on epärehellinen kuin pyrkiä olemaan rehellinen.
Avioliitto on kaunis instituutio. Se on sitä enemmän kuin mitään huonoa. Silti sitä on syytä toisinaan kepillä vähän pöyhiä. Koska mikään ei ole koskaan pysyvää ja muuttumatonta. Yhteiskunta ja maailma ympärillämme muuttuu hurjaa vauhtia. Ja hyvä niin. Vanhaan nojaaminen on hyvin monessa asiassa este muutokselle, joka vei asioita kohti parempaan. Avioliitto on yksi nimi parisuhteelle. Tai oikeammin yksi raami rakkaudelle. Eihän lupaus jumalan edessä, timanttisormus ja kuolema meidät erottaa-fraasit rakkautta tuo. Enemmän ne tuovat sen onnistumisen pakon ja pelon epäonnistumisesta. Huono avioliitto on kuin paska työyhteisö, jossa on tunne, että on pakko onnistua.
Mitä väliä sillä on, jos ei aina onnistukaan. Miksi yhä edelleen sitä jaksetaan jaaritella, että niin moni pari päätyy nykyään eroon. Sehän on pelkästään hyvä asia, että ihmiset eivät enää tyydy mihinkään sellaiseen, mikä ei tunnu itselle ominaiselta. Aivan samoin kuin se, että ihmiset uskaltavat lähteä työpaikaltakin, joka tuntuu väärältä. Ihan kuin avioliitto olisi yhtään sen varmempi tapa pitää parisuhde elossa kuin olla olematta aviossa. Monesti se on päinvastoin. Mitä vähemmän lupauksia ja pakkoa onnistumisesta siihen parisuhteen ympärille kerää, niin sitä varmemmin se kestää jopa sen elämänmittaisen matkan.
Avioliiton käsitettä pitää vähän pöyhiä. Mitä vähemmän sen ympärillä on pakkoa, sitä helpommin se kestää. Pitää antaa itselle lupa sille ajatukselle, että minkään ei ole pakko kestää loputtomiin. Mitä vapaampi tila hengittää, sitä helpommin asiat kestävät. Tämä pätee ihan kaikkeen. Pitää uskaltaa kuunnella itseä ja olla rehellinen. Muille ei kai mitään tarvitse esittää. Ei kai tämä elämä mikään näytelmä ole, jossa katsojille on annettu lupaus viihtyä ja onnellisesta lopusta. Tiedän monta avioliittoon liittyvää onnellista loppua, toisen niistä onnellisista lopuista ovat päätyneet eroon ja toiset kestäneet loppuun saakka.
Niin ja mitä elämänmittaiseen rakkaustarinaan tulee, niin minä uskon siihen. Mikään ei kaada sitä uskoa minusta. Minä uskon, että kahdella ihmisellä on mahdollisuus rakastaa elämänsä loppuun saakka. Kunhan se rakkaustarina on tosi, eikä perustu pakkoihin ja normatiivisiin olettamuksiin.
Rakkaus on aivan liian arvokas asia tuhottavaksi turhilla asioilla.
Kommentit
Sama mulla edessä. Ensi keväänä 20 vuotta tulisi täyteen jos vielä jäisin etsimään raukkautta tähän liittoon. Kämppiksiä jo vuosia ja minä olen vain yleiskoneen virkaa tekevä reikä.
Kommentit
27 vuotta yhdessä, 20 vuotta naimisissa… Kaikki piti olla hyvin ja kestää ikuisesti… Mutta… Kun se rakkaus katoaa… Ja muuttuu enemmänkin ystävyydeksi toisen puolelta.. Vain arki toimii.. Lapset kasvatettu melkein aikuisiksi… Enään ei ollut jäljellä kuin tyhjyys… Mä olin itsekäs… Mä olin rohkea… Mä astuin tyhjän päälle, toivoen että joku kannattelis… Mä tein elämäni pelottavimman päätöksen.. Mä uskalsin irrottautua liitosta jossa mulla oli rakkaus vain lapsia kohtaan.. Aviomiehestä tuli vain kämppis, kaveri, ystävä jonka kanssa arkea pyöritettiin…. Mutta mun mielestä mä ansaitsen enemmän.. Mun mielestä hän ansaitsee enemmän… Mulle on sanottu että mä hajotan niin lapset kuin miehenkin tällä.. Mut mun lapset ymmärtää, ne on nähnyt jo pitkään kuinka onneton mä oon.. Mun lapset ei pyydä muuta kuin rehellisyyttä… Mä lähdin meidän yhteisestä kodista ja muutin lähelle.. Mä olen lapsille äiti vaikka en asu samassa asunnossa… Mä en vaan enään pystynyt jäämään… Mä lähdin… Ja nyt mä elän… Nyt mä hengitän…
Ihan kuin olisin tuon itse kirjoittanut!!!♥️
Olen itse tuon saman tilanteen edessä vaikka lapsia ei olekaan. Ottamassa tuon pelottavan askeleen. Toinen on kämppis. 15 vuotta yhdessä ja kerran jo erottukin. Aluksi kaikki oli hyvin yhteen paluun jälkeen sitten taas samaa. Toinen ei näe minua naisena. Minun tarpeilla I ei ole väliä. Emme puhu asioista vaikka kuinka olen pyytänyt. Kesäloma alkaa muutolla
Sama mulla edessä. Ensi keväänä 20 vuotta tulisi täyteen jos vielä jäisin etsimään raukkautta tähän liittoon. Kämppiksiä jo vuosia ja minä olen vain yleiskoneen virkaa tekevä reikä.
Wau! Sä teit rohkean ja vaikean päätöksen. Sä uskalsit olla itsellesi rehellinen ja reilu. Ihailen sua. Kaikkea hyvää uuteen elämään jossa henki taas kulkee.
Sitoutuminen on suhteessa se mikä kantaa, silloinkin kun ei tunne mitään. Se tunne voi palata. Itse rakastuin 10v avioliiton aikana kaksi kertaa uudelleen mieheeni. ”Pakko” piti hankalamman ajan yhdessä.
Yksi ystäväni joskus sanoi, että avioliitto on juridinen sopimus, jonka tarkoituksena on turvata sen heikomman osapuolen pärjääminen, mikäli huonosti käy. Rakkaus on juttu, jota voi olla ilman avioliittoa tai sen kera. Historioitsija kun en ole, niin onkohan avioliittoa aina romantisoitu kuten nykyään? 🤔