Avioliitto on kuollut.

Minulla on ainakin yksi paha perversio. Tykkään katsella jalkapalloa. Perversioni johti tekoihin. Hankin maksukanavan, jotta voin toteuttaa perversiotani. Vaimo ei kauheasti hurrannut. Sanoi toivoneensa, että minulla olisi jokin perversio, joka olisi hänellekin hyödyksi. Tai ainakin sellainen, josta ei olisi haittaa hänelle. Ehdotti esimerkiksi naisten vaatteisiin pukeutumista. Kyllä hän ehdotti myös yhteisen perversion hankkimista. Sanoin hänelle, että onhan meillä, nimittäin avioliitto. Mitä pidemmäksi se venyy, sitä perverssimpi ajatus se on.

Avioliitosta on tulossa vähemmistöjen harrastus. Helsingin Sanomat tiesi 7.9. kertoa, että avioliittojen määrä Euroopassa on vähentynyt selvästi, viidessäkymmenessä vuodessa jopa puoliintunut. Mietin, että käyköhän avioliitoille saman lailla kuin pienille suomalaisille kylänpahasille, että muutaman vuosikymmenen päästä viimeinen lähtijä sammuttaa valot. Samassa Hesarin artikkelissa todetaan, että samalla kun avioliittojen määrä on romahtanut, niin avioerojen määrä on tasaisessa nousussa. Onkohan pian aika sanoa, että avioliitto on instituutiona kuollut.

Vanhempani eivät olleet koskaan naimisissa. Se oli seitsemänkymmentäluvulla joissakin piireissä iso juttu, että lapsi syntyi avioliiton ulkopuolelle. Kylämme sillan toisella puolella joku oli keksinyt meille avioliiton ulkopuolelle syntyneille nimenkin, äpärä. Euroopassa avioliiton ulkopuolelle syntyy nykyään yli 40 prosenttia kaikista syntyneistä. Suomessa osuus on Euroopan keskitasoa eli 42,8 prosenttia. Katolisessa Irlannissakin, jossa uskonto on määritellyt pahasti ihmisten perhe-elämää, jo 40 prosenttia lapsista syntyy avioliiton ulkopuolelle. Kylläpä Euroopasta on tullut meidän äpärien muurahaispesä, oikea pahuuden pesäke.

Syitä avioliiton solmimisen romahtamiseen on etsitty naisten työssäkäynnin yleistymisestä, yhteiskunnan tasa-arvoistumisesta, maallistumisesta ja valinnan mahdollisuudesta. Enää ei ole yhtä tapaa elää ja yhtä tapaa muodostaa perhettä tai parisuhdetta. Vaikka avioliittojen määrä onkin reippaasti vähentynyt, niin perhettä pidetään silti yleisesti yhteiskunnan perusyksikkönä, mutta perheen käsitettä ei ole rajattu koskemaan enää pelkästään perinteistä avioliittoa. Yhteiskunnan moninaisuus ja moniarvoisuus antaa mahdollisuuksia kaikelle muullekin virikkeellisille parisuhdemalleille. Avioliitto ei ole enää tavoite, jota kohti pitää mennä eikä naimattomuus häpeä, jota pitää pimeässä komerossa piileksiä.

Joissakin piireissä ollaan huolissaan avioliiton merkityksen vähenemisestä. Suomessa avioliittoja solmittiin vuonna 2015 24 700 kappaletta. Eroon tuona vuonna päätyi yli 11 000 paria. Kirkkohäiden suosio on avioliiton suosion vähenemisen myötä laskenut. Samalla kirkko kuitenkin on yhä estämässä sellaistenkin ihmisten kirkkoavioitumista, jotka sen tahtoisivat tehdä. Homoseksuaalit eivät tunnu mahtuvan kirkon vihkikaavaan, ei sitten millään. Maailma ja yhteiskunta muuttuvat ympärillämme ja arvot ja asenteet muuttuvat siinä mukana. Siltikään kirkon käytäviä eivät saa kävellä sinne kirkon mielestä kuulumattomat, koska sellainen laki on lyöty kirjoihin ja asetuksiin ja niitä asetuksia ei muuteta.

Minä olen tehnyt varsinaisen isänmurhan. Olen kulkenut tietä, jota vanhempani eivät kulkeneet. Olen mennyt naimisiin. Olen siinä mielessä tuplaperverssi, että olen tehnyt sen kahteen kertaan. Ei avioliitolla minulle instituutiona ole merkitystä. Minulle merkityksellistä on parisuhde sen avioliiton sisällä. Se minulle merkitsee ja jos asian laittaa vielä pienemmäksi, niin ei minulle se parisuhdekaan sellaisenaan mitään merkitse, vaan se parisuhteen sisällä sykkivä rakkaus. Ei sillä ole mitään väliä, mikä se suhteen nimi on sen rakkauden ympärillä. Onneksemme meillä on valinnan mahdollisuus. He, jotka haluavat avioitua, niin avioituvat. He, jotka eivät halua avioitua, eivät avioidu. Ei ole olemassa yhtä tapaa tai yhtä totuutta. Surullisinta on se, että kaikilla sitä valinnan mahdollisuutta ei ole. Eikä meidän tarvitse mennä edes rajojemme ulkopuolelle. Omassa yhteiskunnassammekin on yksi väestön osa rajattu ulos valinnan mahdollisuudesta. Se on surullista ja häpeällistä.

Avioliiton suosion romahtaminen ei kosketa minua millään tavoin. Siinä vaiheessa, kun rakkauden suosio alkaa romahtaa, niin olen huolissani. Pystyn elämään onnellista elämää ilman avioliittoa, mutta ilman rakkautta en tahdo edes elää. Ajattelen, että parisuhde tai perhe on kuin orkesteri, joka koostuu eri soittajista. Siihen ei tarvitse sitten kuin säveltää jokin yhteinen sävel ja sen sävellyksen ympärille muodostuu kuin itsestään kauniit sanat. Vähän siihen suuntaan kuin Ismo Alanko ja Sielun Veljet tämän jo kahdeksankymmentäluvulla sanoitti: ” On kotini linnaakin komeampi, sydämesi. On kotisi linnaakin komeampi, sydämeni. Me neroja oltiin, sä tiesitkö sen, me keksimme rakkauden. Rakennan sun sydämeesi taloa, mä rakastan sua, enemmän kuin jumalaa. ”

Niitä sanoja minä haluan perheeni kanssa laulaa. Heti kun olen katsonut tilaamastani maksukanavasta yhden jalkapallo-ottelun. Kyllä se rakkaus sen kestää. Avioliitosta en ole ihan varma.