Havaintoja parisuhteesta

Avoin kirje vauvapalstan keskustelijoille

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Rakkaat vauvapalstan keskustelijat. Sain kuvakaappauksena muutaman itseeni kohdistuvan kommentin muutamasta ketjusta.

Ihanaa että teillä on oma paikkanne, jossa solvata ihmisiä. En minä siitä rikki mene. Olen viimeisen neljän vuoden aikana bongannut keskusteluketjunne seiniltä seuraavia kuvauksia itsestäni:

”Mieslapsi, kusimaha, hinttari, perseennussija, lapsenhylkääjä, ihmiskyrpä, läski, narsistipaska, psykopaatti, mulkku, mielisairas, vitun homo, runkkari, oksettavan ruma, kyrvällään ajatteleva ja anuskeppi.”

Tässä vain osa. Älkää huoliko, minä kestän tämän kyllä, sillä kuten te siellä vekkulisti sanotte, että se joka leikkiin ryhtyy, niin se leikin kestäköön. Minullahan olisi oiva paikka tässä leikkiä teidän kanssanne samaa leikkiä. Sivustollani on 93 000 seuraajaa, joten mahdollinen yleisö olisi valmiina. No, en minä sitä tietenkään tee.

Sen minä haluan teille anonyymeille huutelijoille sanoa, että jos yhdenkin kerran sanotte samanlaisilla termeillä tai millään muullakaan sanoilla lapsistani tai muista läheisistäni yhtään mitään, niin siihen puutun saatanan nopeasti. Olette sitäkin tehneet. Kuinka te jumalauta kehtaatte puhua lapsistani yhtään mitään tai puuttua isyyteeni millään tavalla!

Kas, kävin minä kurkkaamassa uusimpia terveisiä itselleni. Olen huolissani. Eräs teistä lähestyi minua jopa viestillä ollen huolissaan siitä, että olen julkaissut saman tekstin kolmen päivän välein ja että Instagramissa on useita päiviä, että en julkaise yhtään mitään. Kysyi, että onko mennyt kritiikki ihon alle ja materiaalia ei enää tule.

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että minulla ei ole mennyt ihon alle mikään, mutta minä olen mennyt liian monen ihon alle. Minusta nimittäin on pelottavaa se, että ihminen joka vihaa minua ja blogiani tietää postausteni uusintajulkaisutahdin. Enhän sitä itsekään aina muista.

Vaan olihan siellä kommenteissa että jossain kuvassa minut on nähty ilman sormusta ja arvailuja siitä, että jokohan vihdoin olen tullut kaapista ulos ja lähtenyt karvaisten perseiden perään, koska homohan sen on pakko olla. Kävelytyylikin viittaa homouteen. Yksi salapoliisi tiesi teistä kertoa.

Minun täytyy tuottaa teille pettymys ja olla vastaamatta mihinkään kysymykseenne. Se ei nimittäin kuulu teille yhtään millään tavalla, että kenen perseisen perässä olen, ketä rakastan tai olen rakastamatta, ketä rakastelen tai olen rakastelematta. Niin kuin teidän rakkaus tai panoelämänne ei kuulu minulle. Toivon toki että kaikesta huolimatta teillä sellainen elämä on. Ilmaisena vinkkinä kuitenkin sanottakoon, että jos teillä ei ole, niin maailman syyttelemisen sijaan kannattaa joskus kurkistaa peilin kautta.

Jos haluan henkilökohtaisesta elämästäni kertoa, niin sitten kerron, mutta tiedättekö mitä? Tässä aikuiskiusaajien aikakaudella olen vetänyt henkilökohtaisen elämäni osalta luukut täysin kiinni. Sillä jos mitään koskaan kertoisi, niin ihmishyeenat tulivat saman tien paikalle ja repisivät ihmisen kappaleeksi. Puhun siis teistä.

Sen verran voin lohduksenne sanoa, että älkää peljätkö, en ole teille uhka, teidän ei tarvitse hyökätä. Vaikka monen teidän mielestä olenkin, kieltänne käyttäen, pomminvarma huivihomo, niin en ole viemässä miehiänne, sillä tykkään liikaa tytöistä. Tässä yhteydessä voi käyttää termiä tyttö ilman, että se on sovinistista.

Kauhean vaikeaahan heidän kanssaan on toisinaan olla, mutta vielä vaikeampaa olisi olla olematta.

Toki se on sanottava, että jos jonkun teistä mies on Joaquin Phoenix, niin sitten saadan kyllä viedä, sillä jokaisessa miehessä on sen verran homoa, että Joaquinin kutsuhuutoon vastaisi sekunnissa.

Eikä siitä kukaan edes pahastuisi. Eihän elämä eikä parisuhteet niin suljettuja saisi olla.

Sitä minä ihmettelen, että miksi pitää olla niin ilkeä ja vihainen? Auttaako se voimaan paremmin jos julkisesti nimimerkin takaa solvaa itselle tuntemattomia ihmisiä? Onko sen jälkeen kaunis ja levollinen olo?

Tai voisiko ajatella niin, että sen sijaan että vahtaa vihaamansa henkilön blogia tai muuta vastaavaa lähes päivittäin, tekisi jotain itselle kauniimpaa. Lähtisi ulos katsomaan hiljalleen syntyvää syksyä tai vielä parempaa, pyytäisi puolisoltaan että pääsisikö lähelle, syliin saakka. Olisi siinä sylissä ja ottaisi kosketuksen vastaan. Olen melko varma, että sen jälkeen ei tekisi mieli avata läppäriä ja huutaa tuntemattomalle.

Suosittelen kokeilemaan.

Tai sellainenkin mahdollisuus on olemassa, että menee jonkun tykkäämänsä ihmisen sivulle ja kirjoittaa hänelle, että kiitos kun sinä olet. Voin kertoa että sillä saa aikaan vähintään kaksi hymyä, itselleen ja kohteelle. Tiedän tämän, sillä jopa minulle on kirjoitettu niin, vaikka yhden teistä mielestä ”pitää olla sekaisin, että tuon kirjoitusvammaisen tekstiin laittaa sydäntykkäyksen, pakko olla joku kaveri”.

Älkää huoliko, en minä siellä sivustollanne vieraile. Viimeksi vuonna 2017 ja sen jälkeen viime viikolla. Minulla tulee siellä vain surullinen mieli. Tehkää tekin samoin. Älkää tulko sivustolleni jos sitä vihaatte. Unohtakaa koko blogi ja bloggari. Ja jos ette, niin minua kiinnostaa aidosti, että miksi ette?

Elämässä on paljon kauniita ja ihania asioita. Solvaaminen ei ole sitä. Aivan sama mitä joku teille tuntematon ihminen on tehnyt tai jättänyt tekemättä, niin teillä ei ole oikeus häntä solvata. Suurin osa teistä on vanhempia. Miten te ajattelitte opettaa lapsillenne, että toisia ihmisiä ei saa nimitellä?

No, yhtä kaikki. Kaunis syksy on alkamassa. Voikaa hyvin ja nähkää kaiken rumankin keskellä elämän kauneus.

Terveisin ”ruma ja munaton aikuisvauva” Tampereelta

Niin kuin eräs teistä minua halusi kutsua.

X