Havaintoja parisuhteesta

Bokserit pendolinossa ja muita orastavan muistisairauden oireita

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Toiset säilyttävät ajokorttia rahapussissa. Minä säilytän Prisman infopisteellä. En tosin tiennyt säilyttäväni. Eräs Venlaksi esittäytynyt soitti minulle ja kertoi. Huomenna jos poliisi pysäyttää ja pyytää näyttämään ajokorttia, niin minun pitää sanoa heille, että menevät sinne Prismaan katsomaan. Infopisteen Venla osaa neuvoa. Toivottavasti on ymmärtäväisiä poliisityyppejä. Sellaisia, jotka ymmärtävät huonoa huumoria.

Hyvässä tallessa ajokortti Prisman infopisteellä on. Siellä se ei joudu hävyksiin. Ehkä alan säilyttää sitä siellä vakituisesti. Lisäksi vien sinne kaikki muut asiat, joita minulla on tapana hukata, kuten puhelimen, bussikortin, lapaset, sateenvarjon, itsekurin ja parisuhteen. Ovat enemmän turvassa kuin minun matkassani.

Olen minä välillä miettinyt. Että pitäisikö sitä vain jäädä neljän seinän sisälle loppuelämäksi. Sillä lähes joka kerta, kun lähden kokonaisena ja täysissä varustuksissa ulos, niin kotiin palaan puolikkaana ja jotain hukanneena. Milloin jää auto kaupungille. Milloin taas bokserit Pendolinoon. Älkää ymmärtäkö väärin. Ei minulla koskaan ole päälläni olleet bokserit junaan unohtuneet. Repussa olleet jäivät, koska koko reppu jäi. Sepä olisikin mieleenpainuva junamatka, jos päällä olevat bokserinsa saisi matkan aikana hukattua.

Välillä tulee hetkiä, jolloin seison pihassa ja mietin, että minne olinkaan menossa. Käyskentelen edestakaisin kuin metsään eksynyt mummo. Tiedetään. Orastavalta muistisairaudelta tämä kuulostaa, mutta lohduttavaa on se, että ei se elämä juurikaan diagnoosin saatuani muutu. Yhtä pihalla olen silloin kuin nytkin.

Tapasin vanhuksen, joka kertoi huonosta aamustaan. Ei löytänyt tukkaansa ja hampaitaan mistään. Ei muistanut minne oli illalla ne viskannut. Minä näin vanhuksessa itseni neljänkymmenen vuoden päästä. Jos nyt en hukkaa itseäni ennen sitä. Onneksi vielä on omat hampaat ja hiukset, niin on jotain tallessa aamuisin. Muutenhan sitä pitäisi herätä jo aamuyöstä, että ehtii kursia kaiken tarvittavan kokoon.

Eniten se johtuu hajamielisyydestäni ja persoonastani. En ole ihan viimeisen päälle tarkka. Mutta välinpitämättömyyttä se ei ole. Ei se ole minustakaan kivaa etsiä sitä helvetin puhelinta noin kahdeksan kertaa illassa. Tokihan minä laittaisin sen aina samaan paikkaan, jos osaisin. Lisäksi olen usein ajatuksissani. Ajattelen niin isoja ajatuksia, että kaikki muu keskittyminen karkaa ympäriltäni.

Muistan esimerkiksi Prismassa ajatelleeni Juustopäät-nimistä punkbändiä. Tai ei siinä bändissä mitään punkkia ollut. Halusivat kyllä. Sellaista pehmeetä kiisseliä lähinnä. Vähän kuin minut luokiteltaisiin Alfa-urokseksi. Haluaisin kyllä. Mutta sellaista pehmeetä kiisseliä lähinnä. Mietiskelin siinä käytäviä haahuillessani, että mitä sille yhtyeelle oikein tapahtui. Koska yhtäkkiä sitä ei vain enää ollut. Varmasti siinä samalla ajatuksissani viskasin ajokortin hedelmäosaston lattialle. Ehkä mielsin sen Juustopäät-yhtyeeksi, jota ei kohta enää vain ollut.

Parisuhteessa, eri persoonallisuuksien kohdatessa, saattaa tapahtua pieniä törmäyksiä. Kaikkein rakentavin ja luovin tapa on pitää omaa tapaa olla ja elää oikeana ja vittuilla sille toisen tavalle olla ja elää. Se pitää parisuhteessa mukavasti jännitettä yllä. Ja avioeroprosentit hyvällä, korkealla tasolla. Jos esimerkiksi ajattelee tätä ajokorttitapausta, niin se mitä rakastetultaan tahtoisi kuulla on tämä: ”Pitäisit nyt parempaa huolta tavaroistasi, ei sen niin vaikeaa luulisi olevan, katso nyt minuakin, mitään ei koskaan huku. ”

No tämähän on vain pelkkää oletusta. Sillä ei ole olemassa ihmistä, joka ei joskus jotain hukkaa. Tai jos on, niin sellaisessa ihmisessä on jotain epäilyttävää. Kaiken koko elämänsä säilyttävä ei uskalla päästää irti kontrollista. Niin minä ajattelen. Se oli se kerta, kun unohdin auton kaupungille, kun tätä isoa ajatusta ajattelin. Sinne se jäi Sokoksen taakse parkkiruutuun, kun minä istahdin paikallisbussin kyytiin ja ajatuksissani ajauduin yhden pysäkin liian pitkälle ja kävelin loppumatkan kotiin, ilman sateenvarjoa, joka oli jäänyt Sokoksen kahvilaan.

Sitä paitsi. Nykyään on ihmiskontakteja aivan liian vähän. Kirjastoissa ja kaupoissa on itsepalvelukassat. Kaikki maailman asiat on netissä hoidettavissa. Ajokortin Prismaan tiputtaminen tuo yhden uuden ihmiskontaktin. Huomenna kävelen Prisman infopisteelle. Sanon, että Venla soitti minulle eilen. Hänellä on jotain minulle kuuluvaa. Sitten vitsaillaan muutamalla sanalla tapahtuneesta ja molemmille tulee hymy ja hyvä mieli.

Unohtaminen on inhimillistä ja inhimillisyyttä tässä maailmassa ei ole koskaan liikaa. Asioista voi tehdä ongelman, mutta voi olla myös tekemättä. Suosin jälkimmäistä tapaa elää. ( Tämän ison ajatuksen aikana hukkasin ne bokserini Pendolinoon.)

Lue myös

X