Ei valmiiksi rikki olevaa voi enää rikkoa

(Tekstin alkuun haluan mainita, että kirjoittamani tekstit eivät ole juuri koskaan omasta elämästäni, kuten ei tämäkään. Joten jos jollekin tulee jälleen kerran mieleen solvauksen ja itsetehdyn mielenhäiriö diagnoosin kera kirjoittaa kommenttikentälle kunnianloukkausta lähentelevät kommentin, niin ei ehkä kannata.)

Kuvitellaan parisuhde, jossa kaksi ihmistä on hiljalleen erkaantunut toisistaan. Kaikkien teistä ei ehkä tarvitse edes kuvitella tilannetta. Parisuhteesta on tullut tapa ja tottumus. Rakkauden on korvannut tuttuus ja ympärillä liikkuva arki. Vuodet eivät ole hitsanneet kahta ihmistä yhteen, vaan ne ovat totuttaneet yhden tai kaksi suhteessa olevaa tyytymään sellaiseen, joka ei tyydytä.

Parisuhteeseen tulee tarvetila. Tila, joka ei tule täytetyksi. Ihminen alkaa kaipaamaan, ehkäpä jopa alitajuisesti jotain parempaa ja tuntuvampaa. Samalla ihminen jää päivittäin paitsi tarvitsemastaan. Tämä johtaa siihen, että kahden ihmisen välinen pieni tila kasvaa suureksi ja lopulta niin suureksi, että siihen jää tila kolmannen ihmisen tulla väliin. Ihmisen, joka täyttää tarvevajetta saapumisellaan.

Ihminen hämmentyy tapahtuneesta. Hän huomaa tuntevansa isoja tunteita ihmistä kohtaan, joka ei olekaan ihminen, jonka kanssa on vuosia sitten kävellyt avioliittoon. Teitä on hyvin monia tämän kokeneita siellä lukemassa sanojani. Ihminen hämmentyy ja vain harva osaa toimia tämän jälkeen täydellisen oikein. Osa ihmisistä, jotka tapahtumaan ei ole koskaan kokeneet toki hurskastelevat pyhimyksinä, että he kyllä osasivat, kunnes saattavat olla sen tilanteen edessä itse ja huomata, että en vittu osaa.

Ihmisen on vaikea tehdä päätöksiä ja varsinkin lopullisia päätöksiä, jotka koskevat hänen omaa elämäänsä. Usein siihen tarvitaan ihminen, joka pakottaa tekemään päätöksen ja ihminen, joka vetää ihmisen kohti jotain uutta. Se ei ole kaunein ja suoraselkäisin tapa, mutta ihmisyyteen kuuluu myös tämänlainen heikkous ja haavoittuvuus.

Sitten tullaan tämän tekstin kliimaksiin. Tässä vaiheessa, kun kahden ihmisen välinen tila on kasvanut jo niin isoksi, että siihen on mahtunut ulkopuolinen ihminen, alkaa niin sanottu jälkipyykki. Jälkipyykkiin kuuluu, että haetaan syyllisiä ja syyttömiä, koska monen meistä maailmankuva on musta tai valkoinen.

Tässä mustavalkoisuudessa ulkopuolista ihmistä aletaan kutsua nimellä parisuhteen rikkoja. Se on helppoa niin, koska sillä saa ulkoistettua oman osuuden tilanteeseen kokonaan pois. Itsestä tulee syytön ja toisesta syyllinen ja kolmannesta rikkoja. Siitäkin huolimatta, että koko rakennelma on ollut jo pitkän aikaa rikki ennen kuin koko kolmatta ihmistä on ollut edes kuviossa.

Miten voi rikkoa jotain sellaista, joka ei ole ollut ehjä enää aikoihin?

Ei mitenkään?

Onko se vähän selkärangatonta odottaa, että joku ulkopuolinen tekee päätöksen puolestamme?

Tietenkin se on.

Miksi minä en koskaan moralisoi tai tuomitse ihmisiä, jotka niin tekevät?

Ei tulisi mieleenkään tuomita, koska olen ihminen ja he ovat ihmisiä ja jokainen meistä tekee ihmisten tekoja.

Miten estää tämä kaikki?

Pitämällä välimatkan puolisoonsa henkisesti tiiviinä?

Miten sen voi pitää tiiviinä kun on ruuhkavuodet ja plaa plaa plaa?

Lopettamalla selittämästä ja lopettamalla tekosyyt.

Mikä on paras tapa pitää suhde ehjänä?

Ihan vaikka rakastamalla.

Tai siis rakastamalla.

Rakastamalla.