Havaintoja parisuhteesta

Eihän elämän tarvitse mikään kympin suoritus olla

10.10.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

@Salla Seeslahti

Nainen lakkasi nukkumasta, kun hänen vauvansa oli kahdeksan kuukauden ikäinen. Hän ei lakannut nukkumasta sen vuoksi, että vauva ei nukkunut, vaan sen vuoksi, että hän valvoi vauvansa jokaista liikettä, koska pelkäsi vauvan lakkaavan hengittämästä. Päivisin hän lauloi jatkuvasti vauvalleen, koska hänelle oli kerrottu, että laulu auttaa vauvaa kiinnittymään äitiin paremmin.

Tuore tutkimus kertoo, että suurin syy suomalaisten vanhempien uupumiselle on ylisuorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu.

Jokainen päivä alkaa kuin starttipistoolin laukauksella kohti uusia yhtä parempia suorituksia. Ei riitä, että antaa sata prosenttia, vaan pitää antaa satakaksikymmentä prosenttia. Olkapäällä ruoskaa heiluttava Lutherin haamu piiskaa tekemään ensin työt ja jos aikaa sattuu jäämään, niin sen jälkeen lyhyt huvi.

Sitäkö elämä on?

Tappakaa se olkapäällä elämää tuhoava vaatija. Täydellisyydentavoittelu on asia, josta pitäisi päästä hiljalleen eroon eikä asia, jota olisi syytä tavoitella. Koska siinähän tavoitellaan utopiaa, jota ei ole, koska täydellisyys karkaa koko ajan kauemmaksi. Ei tule sitä aamua, jolloin täydellisyydentavoittelija ajattelee, että nyt se on saavutettu, koska aina voi asiat tehdä hitusen verran paremmin. Aina voi olla vähän enemmän. Aina voi saavuttaa vähän enemmän. Aina voi tehdä asiat vielä vähän paremmin.

Ei sellaisen ihmisen lähellä ole kiva, helppo ja rentoa olla. Ihmisen, joka on armoton itselleen ja sitä kautta läheisilleen. Elämä ei ole koskaan valmis, jotta sen antimista voisi välillä edes nauttia. Vanhemmuudessa se heijastuu siten, että vanhemmuudesta tulee projekti, jonka onnistumista mitataan erilaisin kriteerein. Pahimmillaan se johtaa Helsingin Sanomien artikkelin kaltaiseen esimerkkiin, jossa vanhempi lakkaa kokonaan nukkumasta, koska on niin paljon asioita, joita pitää tehdä ja joista pitää huolehtia. Lasta ei haluta antaa tunniksikaan toisen hoitoon, koska toinen ei osaa hoitaa lasta vanhemman yliviritetyillä kriteereillä.

Perfektionistin puolison osa on ankea. Hän tuntee jokapäiväistä riittämättömyyttä puolisona. Hän kokee, että mikään ei koskaan tunnu riittävän ja usein mikään ei riitäkään. Aina on vara vähän parantaa suoritusta ja tuo suoritus on itse elämä. Toisinaan tunniksi sohvalle istuminen tuo mukanaan syyllisyyden, koska senkin ajan olisi voinut käyttää hyödyksi ja koska senkin ajan perfektionismista kärsivä touhuaa itse jotain, saaden puolison näyttämään laiskalta ja saamattomalta.

Puoliso alkaa tuntea olonsa painostavaksi omassa kodissaan. Kodissa, jonka pääasiallinen tehtävä on rentoutua ja pitää hauskaa. Sitä tunnelmaa ei koskaan tule, koska aina on jokin työ tai vanhemmuus kesken. Ei tule hetkeä, jolloin voisi höllentää otettaan. Ei hetkeä, jolloin arki lähinnä valuisi ympärillä lempeänä kosketuksena.

Tämän kaiken kirjoitti minulle mies, joka erottuaan perfektionismista kärsineestä puolisostaan huomasi värien palautuvan takaisin elämäänsä. Kuinka vapauttavaa olikaan tulla kotiin ja ihan vain olla, ilman riittämättömyyden ja syyllisyydentuntoa. Koska läheskään aina se ei mene niin, että parisuhteen toisen osapuolen pitäisi tehdä asioita paljon enemmän, vaan että toisen osapuolen pitäisi tehdä asioita huomattavasti vähemmän, sillä suurin osa tekemistä asioista voi aivan hyvin jättää tekemättä tai ainakin tehdä ne ilman ainaista täydellisyyden tavoittelemista.

Minäpä kerron, että mitä sen jälkeen voi tapahtua, kun on hakannut olkapäällä istuvan Lutherin kuoliaaksi. Sen jälkeen alkaa elämä. Työ ei ole pelkkää maanista puurtamista, vaan siitäkin voi löytää iloisia asioita. Vanhemmuus ei ole pelkkää huolta ja vanhemmuusoppaiden täydellistä tottelemista, vaan ihanaa yhteistä tekemistä tai oikeastaan tekemättä jättämistä. Ei se lapsi siihen kuole, että vetää asiat välillä ilon kautta ja sinne päin, mutta vanhemman jatkuvaa stressitilaan lapsi saattaa helposti reagoidakin.

Entäpä sitten parisuhde. No, parisuhde on sen jälkeen sitä, mitä parisuhteen kuuluu ollakin. Pussailua, yhdessä hölmöilyä ja kutittelua. Sellaista huoletonta ja ryppyotsatonta käyskentelyä, jossa koko ajan ei ole jokin uusi projekti aluillaan, vaan käsillä on aika, jolloin vain nautitaan puissa roikkuvista hedelmistä. Niitä on aivan tarpeeksi yksille rakastavaisille ja yhdelle elämälle.

Kun eihän tämä elämä pidä mikään kympin suoritus olla. Seiska miinus riittää vallan mainiosti. Kuolema ei kysy päästötodistusta. Joten hellitä sitä otettasi ja nauti elämästä. Kukaan ei siitä kuole. Stressi taasen aiheuttaa moniakin sairauksia.

Ei joka hetki tarvitse olla paras versio itsestänsä.

Lue myös

Suosittelemme