Havaintoja parisuhteesta

Elä hitaasti, kuole vanhana

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”Elä hitaasti, kuole vanhana.” Näin lukee erään suomalaisen mediahahmon tatuoinnissa. Englanniksi, mutta kuitenkin.

Se on hieno muunnos alkuperäiseen ”Elä nopeasti, kuole nuorena” -fraasiin.

Sitähän se monella meillä on. Kiirettä aamusta iltaan. Kiirettä, jota usein selitämme itsellemme edulliseksi ja pakolliseksi toimintatavaksi.

Aivan kuten selitämme kaikkea muutakin toimintatapojemme. Joku on joskus sanonut, että ihmiselle on helpompi kuolla kuin tehdä elämäntapamuutos.

Kiire on joissakin tapauksissa pakko, mutta joissakin tapauksissa status menestyksekkääseen elämään. Kiire on velkarahalla ostettu liian kallis auto ja talo. Kiire on etääntyneet välit läheisiin ihmisiin. Kiire on piikki avioerotilastoissa. Kiire on kuolinsyy ruumiinavausraportissa.

Kiire on pakopaikka sille, että pitäisi oikeasti miettiä, mitä ainutkertaisesta elämästään haluaa. Muutakin kuin merkinnöistä täyteen ahdetun kalenterin ja jokapäiväisen riittämättömyyden tunteen, kun joka paikkaan repeäminen aiheuttaa vihlomista sielussa ja vartalossa ja kun sekään ei tunnu riittävän kaiken tekemiselle.

Juostessa ei tarvitse kuin muistaa juosta ja vilkuilla välillä kelloa, että on aikataulussa ja jos huomaa, että ei enää ole, niin juosta vähän lujempaa. Juostessa ei tarvitse miettiä vastauksia kiperiin kysymyksiin.

Kunnes tulee se aamu, jolloin velat on maksettava. Herää aamuun, jolloin aamiaispöydässä tulee miettineeksi, että ketä ovat nuo ihmiset, jotka asuvat minun kanssani samassa osoitteessa. Tai tulee aamu, jolloin sängystä nouseminenkin tuntuu liian kovalta saavutukselta.

Kunnes tulee ilta, jolloin vierelle ei enää tulekaan nukkumaan jo se kauan sitten vieraaksi ihmiseksi muuttunut puoliso. Ilta, jolloin ei enää peittelekään lasta nukkumaan kännykkä toisessa kädessään. Tulee ilta, joka on niin hiljainen, että omia ajatuksiaan ei enää pääse karkuun.

Tulee ilta, jolloin sisältä nousee esille yhtäkkinen pohjaton suru ja lohduttomuus. Havahtuminen ajatukseen, että miksi ei nähnyt sitä kaikkea tärkeää silloin, kun se olisi pitänyt nähdä. Havahtuminen, että on menettänyt kaiken sen, jolla olisi ollut suurin merkitys.

Ymmärtää, että on tullut juosseeksi niidenkin hetkien yli, joihin pysähtymällä olisi päässyt myöhemmin pidemmälle. Hetkiä, joissa rakastaan olisi voinut pitää lähellään tiuskimisen sijaan. Hetkiä, jolloin lapsensa kanssa olisi edes yhden kerran voinut pelata pelin vilkuilematta välillä puhelimeensa. Hetkiä, jolloin ainaisen vaatimisen sijaan olisi voinut vain olla ja rakastaa.

”Elä hitaasti, kuole vanhana.”

Eräältä pilkkijältä kysyttiin, että eikö jäällä tuntikausia istuminen ole ajan hukkaan heittämistä? Hän vastasi, että on elämässään toiminut 20 vuotta yritysjohtajana. Saanut sinä aikana arvostusta työyhteisöltään, hyvän palkan, hyvän elintason, statusta, valtaa, rajun burnoutin ja lähes hengen vieneen aivoinfarktin.

Niiden lisäksi menettänyt kaiken vapaa-ajan, kaksi avioliittoa, mahdollisuuden seurata pienten lastensa kasvua aikuisiksi ja kovan bisnesmaailman vuoksi luottamuksen ihmisten hyvyyteen ja vilpittömyyteen.

Siinä pilkillä istuessaan mies sanoi, että pitää enemmän ajanhukkana sitä 20 vuotta kyynisessä bisnesmaailmassa kuin avannon edessä tuntikausia istumista. Ei hän kunnianhimoa ja työntekemistä ajanhukkana pidä, vaan sitä, että millekään muulle ei enää jäänyt aikaa, ei läheisille eikä omalle hyvinvoinnille.  Nyt hänelle ei ole enää tärkeää, että saako saalista, vaan se, että ympärillä on täysi hiljaisuus, hitaus ja rauha.

Eniten hän sanoi olevansa surullinen siitä, että ei ymmärtänyt sitä kaikkea ennen kuin lähes kaikki oli sortunut hänen ympäriltään.

Meillä on tapana sanoa asioita, joita emme itsekään noudata. Sanomme, että elämä on valintoja. Sitten kun sanomme kiireiselle ihmiselle, että olet itse valinnut kiireen, niin yhtäkkiä elämä ei olekaan enää valintoja, vaan tilanteen tuomia pakkoja. Maailma lakkaisi olemasta, jos lakkaisimme kiirehtimästä. Vaikka se pahalta tuntuukin itselle myöntää, niin myös kiire johtuu valinnoista.

Enemmän me harrastamme ”elä nopeasti, kuole nuorena” elämää. Tuskastumme hitaudesta. Emme malta odottaa liikenteessä valojen vaihtumista, emme jaksa jonottaa kassajonoissa, vittuilemme henkilökunnalle ravintoloissa tilauksen kestäessä ja meillä ei riitä kärsivällisyys kuunnella lapselle tai puolisolle tärkeää asiaa, vaan samalla selaamme puhelimiamme tai muulla tavoin vähättelemme toisen ihmisen tarpeen tulla näkyväksi.

Seuraavassa lauseessa me ihmettelemme lasten häiriökäyttäytymistä, korkeita avioeroprosentteja tai maapallon tilaa, joka on miltei tuhoutumispisteessä. Meillä on oikeus kiireeseemme, koska se on aina jonkun muun päätös kuin oma. Maailma, jossa on vain pakko olla kiireinen ja kiireinen ihminen on hyvästä jatkuvan talouskasvun ismille. Maailma, jossa hitaasti kävelijöitä on syytä katsella vähän kulmat kurtussa ja paheksuen. Ei täällä lorvijoille ole tilaa.

Olen eniten oma itseni, kun istun jäällä tuijotellen jäähän kaivamaani reikää tuntien ajan. Kukaan ei vaadi minulta täällä mitään, minun ei tarvitse vaatia keneltäkään yhtään mitään. Olen täydellisessä mielenrauhassa. Istun täällä niin monta kertaa, että voin antaa itselleni anteeksi sen, että olin aiemmin välinpitämätön kaikkea muuta kuin omaa maailmankuvaani kohtaan. Se valinta on ollut aivan oma. En voi syyttää siitä ketään. Olen ansainnut tämän yksinäisyyden, mutta onneksi minulla on vielä mahdollisuus antaa ja saada anteeksi.

Jos jotain on vielä jäljellä, niin se on toivo paremmasta.

 

”Elämä ei ole opasmatka, vaan löytöretki.”

-Jarkko Martikainen, YUP

X