Havaintoja parisuhteesta

Elämä on, kun sen ottaa

Teksti: Havaintoja parisuhteesta
@Salla Seeslahti

Olen mennyt häpeän sisään ja voittanut sen. Olen nimittäin alkanut vesijuoksemaan.

Kyllä. Muistan ensimmäisen kerran, kun eilisen. Ihan siksikin muistan, koska ei siitä ole juurikaan kauemmin aikaa. Katsoin altaan reunalta altaaseen, joka oli täynnä huomattavasti minua vanhempia ihmisiä, vaikka itsekin alan olla jo elämäni ehtoopuolella.

Siinä minä seisoin ja mietin elämäni tarkoitusta ja sitä, että missä kohtaa kaikki alkoi menemään väärään suuntaan. Sitä pistettä kohti, jossa siinä hetkessä seisoskelin. Vapaaehtoisesti valmiina ottamaan seinustalta sinisen juoksuvyön ja kiinnittämään sen vartaloni ympärille ja hyppäämään altaan reunalta hytkyvään mummoaallokkoon.

Kunnes huomasin olevani altaassa jonoasetelmassa, jossa ensin meni mummo, sitten toinen mummo, jota seurasi kolmas mummo ja minä neljäntenä ohituskaistalla valmiina ohittamaan kaikki mummot yhdellä ohituksella. Liike näytti ulospäin siltä, kun pulut olisivat lähteneet yhdessä kauppatorikävelylle. Päät vain hytkyivät veden pinnalla kuin ravintoa etsien.

Ensimmäinen altaanmitta tuntui kammottavalta. Tuntui kuin maailman jokainen silmäpari seuraisi juoksuani. Seuraava kierros oli jo helpompi. Kuvittelin kanssani vesiporskuttelevat mummot kilpailijoikseni ja ohittelin heitä kuin olisin suuressa kilpailussa, jossa voittajalle ojennettaisiin palkinnoksi kultainen vesijuoksuvyö ja fanfaariksi soitettaisiin Vesivehmaan jenkka.

Kolmannella kierroksella kuvittelin jo olevani Jeesus, koska askeleeni tuntuivat kuin juoksisin veden päällä. Tavallaan jeesus oli maailman ensimmäinen vesijuoksija. Hän teki sen vain paljon tyylikkäämmin, koska hän juoksi veden päällä ja ilman sitä ihmisarvoa alentavaa juoksuvyötä.

Tosin aikansa juostuaan Jeesus muutti veden viiniksi ja vietti helvetin mukavan loppuillan. Se ero minun juoksussani ja Jeesuksen vesijuoksussa on.

Minullahan vesijuoksun jälkeinen aika menee yleisessä saunassa, jossa Jeesuksen ikäinen pappa yrittää muuttaa löylyveden tappavaksi kuumuudeksi heittämällä ämpärillisen vettä kerralla kiukaaseen.

Se on niin sanottua suomalaiskansallista tuskan ja kivun kautta saatavaa nautintoa, jossa nautinnon määrä mittautuu kasvoilla olevan irvistyksen leveydestä. Mitä tuskaisampi irvistys, sitä suurempi nautinto.

Itse viehättyisin enemmän meidän wannabe-suomenruotsalaisten tapaan kiukaattomasta saunasta, jossa infrapunasäde lämmittäisi hiipivän rauhallisesti kehoa samalla kun katonrajassa olevasta kaiuttimesta kantautuisi keväisen muuttolintujen sulosointuiset laulelmat. Tomas Ledin kaiuttimista toimisi myös ihan ookoosti.

Mutta ei Kalevan uimahallissa ole sellaista saunaa. Siinäpähän irvistelen tuskissani muutaman minuutin, kunnes Jeesuksen ikäisen papan ämpäristä loppuu vesi ja minulta tietoisuuteni taso. Ei kuulu taustalta linnunlaulu, vaan ikääntyneen ihmisen kysymys, että onkohan kiuas rikki, kun ei tunnu oikein löylyä antavan.

Lopulta kaikki päättyy taivaalliseen oloon. Häpeän voittamisesta sisäisiin riemun kiljahduksiin. Vesijuoksijan ura pääsi alkuun ja loppua ei näy. Tällaista tämä on elämä, kun on saanut yli 40 vuotta elää. Mikään ei oikeastaan enää hävetä ja mikään ei ole enää mahdotonta.

Ehkä hankin seuraavaksi itselleni kävelysauvat ja violetin tuulipuvun. Kahisen niillä vesijuoksuhoodeille.

Elämä on, kun sen ottaa.

Lue myös

X