Havaintoja parisuhteesta

”Elämä on liian lyhyt velvoiteseksiin”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Otsikko on lainaus Riikka Suomisen esikoisromaanista ”Suhteellinen vapaata”. Kirja kertoo lapsiperhe-elämää viettävän Klaaran ja Ilmarin parisuhdetarinan, josta meistä jokainen parisuhteessa elävä tai elänyt saa aivan varmasti kiinni.

Parasta seksissä on se, että sen jälkeen asia on hetkeksi poissa päiväjärjestyksestä.”

Näin kertoo kirjan toisen päähenkilöstä Klaara, joka haluaa miehensä kanssa seksiä heidän lomansa ensimmäisenä iltana, jotta loppuloman voi olla seksistä rauhassa. Edellisestä seksikerrasta heillä on aikaa kolme kuukautta.

Tämähän on kuin lukisi lukuisien ihmisten parisuhdepäiväkirjaa. Tämä ei ole fiktiota, vaan silkkaa faktaa. Sitä puoltaa myös kyselyt ja tutkimukset, jotka kertovat karua kieltään siitä, että vuosi vuodelta käytämme seksiin entistä vähemmän aikaa. Samaan aikaan parisuhteittemme keskimääräinen pituus pienenee tutkimus tutkimukselta.

Tässä kohtaa tekstiä pitäisi kysyä kysymys, että mistä tämä kaikki johtuu ja mistä tämä kertoo?

En kysy, koska miten minulla voisi olla kysymykseen vastausta. Kirjoitan vain henkilökohtaista parisuhdeblogia. Silti uskallan arvata, että kyse on muutoksesta suhtautua parisuhteisiin. Sehän on selvää, että maailman ja yhteiskuntamme muuttuessa, myös parisuhteet joutuvat muutoksen pyörteeseen. Emme voi verrata tämän päivän parisuhteita vuosikymmenien takaisiin parisuhteisiin. Miksi edes pitäisi?

Lukuisat parisuhteemme ovat velvollisuussuhteita. Ne ovat suhteita, joihin on turvallista jäädä ja joissa on periaatteessa aivan hyvä olla. Aivan kuten Riikka Suomisen kirjassa olevan parin Klaaran ja Ilmarin suhde. Hyvin toimeentulevan perheen arki sujuu kivasti ja kaikki on periaatteessa aivan hyvin. Mitä nyt mikään parisuhteessa ei tunnu oikein miltään ja intohimo on muuttunut tavaksi ja kiihkeä seksi velvoiteseksiksi, jota kumpikaan ei oikeastaan halua tehdä, mutta kun on kerrottu, että seksi kuuluu parisuhteeseen, niin sitä on harvakseltaan velvollisuuden vuoksi tehtävä.

Nykyään parisuhteen muodostaa kaksi itsenäistä ja toisistaan riippumatonta ihmistä. Avioliitossa ei olla taloudellisista tai muista toissijaisista syistä, vaan siinä ollaan rakkaudesta ja halusta olla yhden ihmisen kanssa romanttisessa ja tyydyttävässä suhteessa. Jos parisuhde ei anna mitään, mitä ihminen siitä haluaa, niin ihminen lähtee sellaisesta parisuhteesta pois. Nykyään se on huomattavasti helpompaa kuin ennen, koska varsin usein se on taloudellisesti mahdollista ja luterilainen häpeäkin on viimein saatu taltutettua.

Kysymyksen, että miksi eroamme nykyään niin usein sijaan minä esittäisin rohkeasti kysymyksen, että miksi edes ajattelemme, että elämänmittainen parisuhde olisi jotenkin ainoa ja oikea? Koska se lähtökohtaisesti asettaa ihmiselle paineen pakko-onnistumisesta ja luo pohjan eron jälkeiselle ajatukselle, että eroon päättynyt parisuhde olisi jotenkin epäonnistunut. Kun ei se ole. Se on parisuhde, joka kesti jonkin aikaa eikä sitä pakollista elämänmittaa.

Voihan se olla, että nykyaika tarjoaa huonot raamit elämänmittaiselle parisuhteelle. Elämämme on muuttunut hektiseksi ja maailma on paljon enemmän auki kuin se oli vuosikymmeniä sitten. Elämme murrosvaihetta myös parisuhteiden suhteen, että mikä on se suunta, mihin olemme menossa. Ehkä olemme menossa kohti parisuhdemallia, joka on aivan erilainen kuin se on ollut vuosikymmeniä sitten.

Ehkä eroamme nykyään enemmän, koska me voimme erota. Ehkä ennen ei erottu, koska se oli monessa mielessä mahdotonta. Rakkaus olikin taloudellista riippuvuutta ja häpeänpelko voitti elämännälän. Ehkä haluamme parisuhteistamme nykyään enemmän kuin ennen. Ehkä meille ei riitä pelkkä tapasuhde ja velvoiteseksi, koska voimme saada jotain enemmän. Tai sitten emme saa.

Silti on typerää osoittaa sormella heitä, jotka päättävät jäädä tapasuhteeseen, koska se tarjoaa turvaa ja suojaa. Aivan yhtä typerää on osoittaa sormella heitä, jotka päättävät haluta jotain enemmän, saavat he sitten sitä tai eivät. Ehkä uskallan silti väittää, että tapasuhteessa elävät ja velvoiteseksiä harrastavat parit ovat enemmän vaarassa tehdä jotain toistensa selän takana ja se on aina huonoin mahdollinen vaihtoehto ja ratkaisu.

En kestä näitä korrekteja panojamme. Seksin pitäisi olla märkää, huohottavaa, hätäistä, vaativaa, kuohuttavaa, punastuttavaa, eritteistä, tahmaisia ihokarvoja, takkuuntuvaa tukkaa, liian pitkälle meneviä ehdotuksia, huutoa ja huohotusta.

Näin kuvailee kirjan ”Suhteellisen vapaata” toinen päähenkilöistä parisuhdeseksiinsä tyytymätön Klaara seksiä, jota hän kaiken velvoiteseksin keskellä kaipaa.

Klaara ja Ilmari päättävät eron sijaan kirjautua Tinderiin ja kokeilevat aloittaa avointa suhdetta omaa tapasuhdettaan piristämään. Miten siinä käy, sen lukekoon jokainen itse.

Ja mitä tulee elämässään päättäneeksi, niin sen valinnan tehköön jokainen itse.

 

Kursivoidut tekstit: Riikka Suominen ”Suhteellisen vapaata”, Kustannusyhtiö Otava 2020.

Lue myös

X