”Elämäni parhaimmat ja elämäni rankimmat viisi viikkoa, isäni loppu elämä”

En juuri muista aikaa lapsuudestani. Muistan aikaa nuoruudesta, äitini petti isää.
Alkoholin käyttö isällä lisääntyi ja huonot asiat koko perheen elämässä oli arkea. Tuli avioero kun olin teini.

Mielessäni päätin 13 vuotiaana, että en ole isän kanssa tekemisissä jos hän juo…
Näin kuluikin sitten yli 20 vuotta.

Satunnaisesti törmättiin, mutta eipä juuri muuta. Eräänä päivänä ovikello soi ja isä oli ovella, halusi tulla katsomaan kolmatta lastani, joka oli silloin vuoden ikäinen, ja silloin ajattelin, että miten olen ollut niin hullu, että olen sulkenut elämämme isältäni näin, oli aika antaa anteeksi.

Vuodet kului ja näimme enemmän, syntyi yksi lapsenlapsikin isälle lisää.
Kunnes kaksi vuotta sitten isä sairastui syöpään.
Alkoi kokonaan uusi aika, kuskasimme isää hoitoihin sisarusteni kanssa vuorotellen, emme tienneet mitä elämässä tapahtuu.
Syöpä piti olla jo voitettu, tai ainakin luulimme. Mutta sitten elämä romahti, isän vointi romahti, ja saimme seuraksemme sanan saattohoito.

Isää hoidettiin saattohoito-osastolla kolme viikkoa ja sitten tein päätöksen jonka toivoisin itsellenikin.
En halua kuolla ankealle osastolle, keskelle valkoisia seiniä, jossa odotetaan kuolemaa.

Isä muutti meille keväällä, siitä alkoi elämäni parhaimmat ja elämäni rankimmat viisi viikkoa.
Isäni loppu elämä.

Uusi elämäntilanne. Kaikille. Minulle, lapsilleni, sisaruksilleni, isälleni.
Se oli elämän epäreiluudesta huolimatta elämäni viisi parasta viikkoa.
Uskoisin että isä on samaa mieltä.

Tämä on ensimmäinen isänpäivä ilman isää.

Ikävä iskä sinua.”