Elämänmittainen tapasuhde

Kuulin ystävältä. Hän vieraili vanhemman pariskunnan luona.

Mies ilmoitti vähäeleisesti, että rouva otti ja kuoli.

Työkaveri siihen surunvalittelut. Mies tuumasi yksikantaan.

Ei se mitään. Saa vihdoinkin juoda rauhassa.

Kunnes kuolema meidät erottaa. Kovin tuttua vihkikaavasta.

En ole ennen ajatellut, että sitä kuolemaa oikein odotellaan.

Sitä aamulla herätessään katsoo, että vieläkö se saatana nousee tuosta viereltä kahvia keittämään. Sitkeä paskiainen.

Onko se kuitenkin niin, että parisuhde on kuin tupakointi.

Sitä alkaa 16-vuotiaana parisuhteeseen mukavan koulukaverinsa kanssa ja tupakanpolton, koska se tuntuu niin coolilta.

Sitten nelikymppisenä ei pääse niistä eroon, ei sitten millään.

Rimpuilee sen saman tupakoinnin ja kumppaninsa kanssa.

Tupakka maistuu hirveältä ja parisuhde on pelkkää piinaa.

Mutta kun eroonkaan ei pääse. Kokeilee sellaista nikotiini- ja parisuhdelaastaria pitää otsassaan, mutta vanha tapa vie voiton.

Elää tapojensa kanssa, kun on niihin tottunut. Matkustaa joka vuosi Rodokselle todetakseen, että paska paikka ja matkustaa samaan paikkaan seuraavana vuonna uudestaan.

Sitten alkaa korviketoiminnot. Kädet syvällä kukkamullassa tai auton konepellin alla. Kumppanin sulkiessa oven, aukeaa Tinder ja Victoria Milan-sivusto. Jälkimmäinen on sellainen deittipalsta seksinnälkäisille parisuhteilijoille. Hetkellinen vapaudentunne juoksennella alasti vierailla viljapelloilla. Näin heidän mainoksen. Naapurisikin voi olla siellä. Se johti ajatukseen. Pitääkö se tehdä palvelimen kautta. Eikö sitä voisi soittaa suoraan naapurin ovikelloa. Kysyä olisiko lainata vähän sokeria. Katsoa onko hänen puolisonsa paikalla. Saatuaan sokeria kysäistä, että voitaisko samalla tässä nautiskella toistemme kehoista. Mennä takasin kotiinsa. Avata telkkarinsa. Odottaa puolisoansa, jonka kanssa nukkua samassa isossa parisängyssä ja aamulla todeta, että taas se nousee keittämään sitä kahvia.

Selittelee parisuhdettaan, että kun on nuo lapset ja asuntolaina.

Juuri pystytettiin takapihalle päärynäpuu ja terassi sai uuden lakkapinnan. Mihin tästä lähtisi. Kärvistellään nyt loppuun asti.

Sitten kun se kumppani vihdoin 86-vuotiaana kuolee. Ilahtuen huutaa ikkunasta vapauttaan. Katsoo peiliin ja huomaa, että ei perkele. Peilistä katsoo 86-vuotias.

En ymmärrä. Olisiko aika tehdä ratkaisuja. Olisko aika yrittää.

Ottaa kädet sieltä kukkaruukusta tai auton konehuoneesta.

Pestä ne juoksevan lämpimän veden alla.

Laittaa ne samaiset sormet kumppaninsa vartalolle.

Löytää vartalolta uusia nappuloita.

Saada puolison kukka kasvamaan ja moottori hyrräämään.

Niin hyvin, että ihan heti ei tee mieli lähteä naapurista sokeria lainaamaan.

Ja jos niitä nappuloita ei löydy. Tai kukaan ei niitä jaksa etsiä.

Ei tarvitse odottaa kuolemaan asti.

Maailmassa on muitakin paikkoja kuin Rodos.