”En edes osaa sanoa kuinka pitkään olemme olleet ilman seksiä”
”Minulla on enemmän suhteita ja irtosuhteita takanani kuin miehelläni. Ei nyt mitään tolkuttomia määriä, mutta jokunen enemmän kuin hänellä. Ja se on ihan ok, ei menneisyyteen voi vaikuttaa. Olin kuitenkin ennen hyvin seksuaalinen nainen ja todella pidin seksistä ja halusin kokeilla kaikkea uutta.
Tapasin nykyisen aviomieheni ~27 vuotiaana. Olin kerennyt bailata ja irrotella ihan mukavasti tuohon mennessä, joten arvostin mieheni rauhallisuutta, aikuismaisuutta ja pidättyväisyyttä. Ihan suoraan sanottuna olin useamman tyypin opetellut tuntemaan vasta sänkyreissun jälkeen. Siksi tämä suhde tuntuikin jotenkin erityisemmältä kun mies ei yrittänyt jallittaa sänkyyn ensitreffeillä. Jos oikein muistan, niin rakastelimme vasta neljänsillä treffeillä. Odotus kyllä palkittiin.
Vuosien varrella huomasin, että seksin harrastamisen aloitus oli jäänyt minun tehtäväkseni. Jos minä en tehnyt aloitetta, oli sitä turha odottaa häneltä. Joskus kysyin asiaan syytä, johon hän vaan totesi ettei ole kovin seksuaalinen ihminen. Että hänen ei vaan tee mieli.
Kyse ei ollut siitä, etteikö hän minua haluaisi vaan siitä, ettei hänen tee mieli seksiä kenenkään kanssa. Ei vaan paneta. Minun itsetunto otti hiljaa osumia kun seksipyyntöjä ei vaan koskaan tullut. Oma halukkuus myös näivettyi sitä mukaan kun ehdotuksiin ei niin hanakasti tartuttu tai vastattiin ”jos käyn eka vessassa” tai ”katson tämän ohjelman eka loppuun”.
Olen kainalossa viihtyjä ja lusikassa nukkuja. Pidän halauksista ja kosketuksista. Mieheni ei. Näistä ulos kasvaminen on ollut silkkaa paskaa. Mieheni aikoinaan osti kämppäänsä laiskanlinnan sohvan kaveriksi ja siitä lähtien hän on aina istunut nojatuolissaan eikä vieressäni kun vietämme aikaa olohuoneessa. Eli se siitä kainalossa olosta. Sanoin joskus asiasta hänelle, mutta hän vetosi hyvään istuma-asentoon ja ergonomiaan ja pysyi tuolissaan. Lusikassa nukkuminen on myös jäänyt, koska hän piehtaroi sängyssä paljon. Ja kun vastakaikua lusikointiin ei koskaan tule niin menee siitäkin touhusta maku. Sama kuin vartalotyynyä halaisi.
Mieliteoista pystyy kasvamaan eroon. Karkkilakko on silkkaa kuritusta ensimmäiset kaksi viikkoa, mutta helpottuu sen jälkeen. Ei karkkia tee niin mieli kun on kerran irti päässyt. Sama valitettavasti pätee läheisyyteen ja seksiin… En osaa sanoa kauanko olemme olleet ilman seksiä. Vuosi taitaa tulla pian täyteen. Ei minuakaan enää paneta. Haluaisin, että panettaisi. Mutta mitäs se hyödyttäisi jos toista ei paneta?
Voin nyt jo kuulla päässäni, kuinka valtaosa ihmisistä tuomitsee minut/meidät tyhmiksi kun olemme yhdessä. ”Ei parisuhde voi toimia ilman seksiä”, ”ei se ole parisuhde jos siinä ei seksiä harrasteta”. Olisiko minun parempi siis yksin elää vaikka minua ei edelleenkään panettaisi? Onko mieheni parempi elää ilman minua, jotta hän voi kokea haluttomuutta yksin tai toisen kanssa?
Päätimme jokunen vuosi sitten, että emme hanki lapsia. Se ei ole meitä varten. Minä kriiseilin lähinnä sitä, että mikä minussa on vialla kun en halua lapsia. En niinkään arponut ”haluanko vai enkö halua lapsia” päätösten väliltä. Silloin koin jonkinlaisen muutoksen itsessäni ja halukkuus seksiin laski. Koen myös, että elämä junnaa vähän paikoillaan kun seuraava virstanpylväämme avioparina on… eläkeikä? Naimisiin kun olemme jo menneet ja yhteinen asuntolainakin löytyy. Mitä seuraavaksi tulisi odottaa, kun lapsien teko jätetään pois laskuista? Terapia?
En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa seikalle, että meillä on koko loppuelämämme aikaa olla toistemme kanssa kahdestaan ilman lapsia ja ruuhkavuosia, mutta siltikään emme kuitenkaan harrasta sitä kauneinta asiaa, mitä rakastuneet normaalisti haluaisivat tehdä.”
Kommentit