Havaintoja parisuhteesta

”En halua koskettaa sinua enää”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Olen saanut blogivuosieni aikana suuren määrän lukijoiden lähettämiä henkilökohtaisia ja koskettavia tarinoita elämästä ja parisuhteista. Olen harkitusti ja luvan kysyneenä niistä muutamia kymmeniä muotoillut blogitekstiksi. Myönnettävä on, että yhdeksän kymmenestä minulle tulevista viesteistä ja tarinoista on naisen kirjoittamia. Eräs nainen lähettikin minulle jokin aika sitten aiheellisen kysymyksen, että miksi suurin osa teksteistäni on kuin naisen näkökulmasta kirjoitettuja. Yksi syy on se, että miehet eivät juurikaan ole minulle kirjoitelleet ja toinen syy on se, että minusta ylipäätään parisuhteissa niin kuin juuri missään muussakaan asiassa ei ole kyse sukupuolista.

Tänään blogissani pääsee ääneen mies, joka lähestyi minua tarinallaan. Hän on seurannut blogiani vuosia ja halusi kertoa omalla tarinallaan yhden vastauksen siihen, että miksi on vaikea antaa rakkaalleen läheisyyttä, seksiä, kauniita sanoja ja kaikkea sitä, mitä ilman parisuhde ei ole parisuhde, vaan syystä tai toisesta jatkuva tottumussuhde. Olen muokannut hänen viestistään kerronnallisemman, mutta laitan tarinan silti lainausmerkkien sisään, koska kyse on kuitenkin hänen sanoistaan ja tarinastaan.

”Rakastan minun vaimoani. Rakastan, vaikka hän ei rakkauttani ehkä kohtaakaan. Rakastan, vaikka en halua koskettaa häntä enää romanttisesti enkä seksuaalisesti. Tiedän, että iltaisin nukkumaan mennessämme hän kokee syvää yksinäisyyttä omalla puolella sänkyään. Sitä hän ei ole koskaan halunnut kuulla, että minä koen samanlaista yksinäisyyttä. Rakastan, vaikka olenkin tehnyt jo päätökseni, että lähden.

Alkuun kaikki oli täydellistä. Huomioimme toisiamme arjessa pienillä teoilla ja eleillä. Tunsin itseni rakastetuksi ja arvostetuksi. Seksiä oli lähestulkoon päivittäin. Vähitellen arki alkoi muuttua ja havahduin siihen, että minulle ei koskaan sanottu mitään kaunista. Päinvastoin jokaista tekemääni asiaa kritisoitiin. En osannut imuroida oikein. En osannut ajaa autoa oikein. En osannut olla oikeanlaisesti sosiaalisissa tilanteissa hänen seurassaan. En käyttänyt oikeanlaisia vaatteita. En ollut kiinnostunut oikeanlaisista asioista. En osannut kohdella häntä oikein.

Aloin saada ohjeita, miten tehdä asioita paremmin. Miltei kädestä ohjaten minulle näytettiin oikea tapa toimia. Oikea tapa tehdä asioita ainoalla oikealla mahdollisella tavalla. Minulle alettiin tilata postimyynnistä vaatteita mielipidettäni kysymättä. Joskus puolestani jopa vastattiin minulle esitettyihin kysymyksiin. Kunnes lopulta tunsin olevani kuin kaupan näyteikkunassa seisova mallinukke. Toisen pukema ja täysin tahdoton marionetti, jonka langat olivat tiukasti jonkun toisen käsissä.

Kaikki se sisääni nielemä kiukku purkaantui yhdessä hetkessä. Onneksi olin yksin kotona, koska pelästyin itsekin sitä, kuinka pahasti menetin malttini. Olin odottanut jo pitkään kyseistä iltaa, sillä vaimoni lähti yhdeksi yöksi ystävänsä luokse ja tiesin saavani olla pitkästä aikaa yksin kotona kokonaisen illan. Stressaamatta siitä, mitä sinä iltana tekisin peruuttamattoman väärällä tavalla. Tultuani töistä kotiin, vaimoni oli liimannut lappuja jääkaapin oveen ja kodinkoneisiin. Esimerkiksi mikroon oli liimattu tarra, jossa muistutettiin, että mikron ovea ei saa jättää auki, koska auki jäätyään sinne jää valo palamaan ja se kuluttaa sähköä.

Niin kuin minä olisin joku pieni lapsi, joka ei osaa olla kotona yksin yhtä iltaa selviämättä hengissä. Ennen vaimoni tapaamista olin kuitenkin asunut yksin seitsemän vuoden ajan suurin piirtein vahingoittumatta. Ei ole kotityötä, jota en osaa tehdä tai josta en selviäisi. Se kun ei vain vaimolleni ole koskaan riittänyt. Siksi, koska minulla on väärä tapa tehdä asiat oikein. Ja vaikka vaimoni ei pysty antamaan itsellensä eikä kenellekään muulle anteeksi sitä, että mikron ovi jää yöksi auki, niin minä olen hieman armollisempi maailmaa kohtaan. Sitä minun olisi pitänyt olla aina pyytämässä anteeksi.

Nähtyäni laput päässäni naksahti. En ole koskaan tuota hetkeä ennen enkä sen jälkeen löytänyt väkivaltaisia taipumuksia itsestäni. Otin mikron pöydältä käteeni ja heitin voimalla kohti lattiaa. Mikron hajottua, otin siitä kuvan ja lähetin vaimolle saatetekstillä, että mikrossa ei varmasti pala ensi yönä valo. Hajosi. Se oli ehkä ensimmäinen kerta, kun uskalsin sanoa vaimolleni kunnolla vastaan, mutta ylireagoinnista päätellen, se olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten.

Pelästyin itseäni pahasti. Päätin, että nyt tämän kaiken on loputtava. Vaimoni saavuttua kotiin, sanoin hänelle, että meidän pitää varata pariterapia-aika tai muuten meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta. Vaimolle kaikki tuli yllätyksenä. Käänsi kaiken minun syykseni, koska en ole enää samanlainen kuin silloin alussa. Ymmärrän hänen reaktionsa, koska olin ollut liian pitkään hiljaa ja niellyt kaikki kiukkuni häntä kohtaan. Omassa käyttäytymisessään hän ei nähnyt terapian jälkeenkään parantamisen varaa.

Seksiä meillä oli tuon jälkeen noin kerran kuukaudessa. Yhdestä niistä kerroista tulimme raskaaksi. Raskausaika lähensi meitä hieman ja minäkin sain enemmän suutani auki tilanteissa, joissa koin itseni täysin ohitetuksi. Sain luvan jopa käyttää vaatteita, joita itse halusin käyttää. Kunnes lapsen syntymä teki arjesta sietämättömän. Vaimoni suhtautui vauvaan hysteerisesti ja ei antanut minun olla vauva-arjessa juurikaan mukana. Yksin minua ei jätetty poikani kanssa tunniksikaan, koska vaimoni pelkäsi, että en pärjää. Kaikki edes pienellä kirjaimella kirjoitettu romantiikka jäi lapsemme syntymän jälkeen lopullisesti.

Poikamme on nyt melkein kolmevuotias. Olen ehdottanut vaimolleni terapian uudelleenaloittamista. Hän ei suostu enää tulemaan sinne. Se kaikki aika olisi pois lapsemme kanssa vietetystä ajasta. Seksielämämme on täysin kuollut, puhumattakaan siitä, että voisimme istua sohvalla sylikkäin, jota ehkä kaipaan enemmän kuin seksiä. Seksittömyyteen ei kuole, mutta koskemattomuuteen kuolee ja siihen tunteeseen, että ei saa osakseen minkäänlaista luottamusta eikä arvostusta.

Se, että vaimoni valittaa usein väsymystään pikkulapsiarkea kohtaan tuntuu minusta täysin kohtuuttomalta, sillä samaan aikaan hän ei anna kenenkään auttaa häntä jaksamaan paremmin jakamalla vastuuta lapsen kanssa olemisesta. Hän kokee olevansa täysin korvaamaton ja yhdistettynä se hänen perfektionismiinsa, tulee viemään hänet vielä uupumukseen tai ainakin se on vienyt avioliittomme maaliviivoille. En nimittäin enää jaksa minäkään.

Ilman poikaani olisin jo lähtenyt, mutta minua ahdistaa ajatus erosta vain sen vuoksi, että en saisi nähdä häntä joka päivä ja minua aiheellisesti pelottaa, että miten vaimoni suhtautuu eroon. Hänen pitäisi luopua ajatuksesta korvaamattomuudestaan ja antaa poika minulle vuoroviikkoisesti. Pelkään, että hän tekee asiasta vaikean ja alkaa pelata lapsella. Siihen minulla ei omatunto eikä moraali riitä. Olen suunnattoman pettynyt itseeni, että olen tuhlannut hyviä parisuhdevuosia mahdottoman edessä ja jäänyt roikkumaan toimimattomaan suhteeseen. Olen siihen ihan itse syyllinen, joten jos syyllistä edes pitää alkaa etsimään, niin peilistä minä sen löydän.

Kuten alussa kirjoitinkin, niin en edes halua koskettaa vaimoani enää. Se ei varsinaisesti herätä halua seksiin eikä koskettamiseen, kun on ensin koko päivän kuullut pelkkää kritiikkiä ja vähättelyä tekemisiään ja tekemättä jättämisiään kohtaan, vailla minkäänlaista arvostusta tai ihailua. Valitettavasti se ei kannusta minua menemään iltaisin lähemmäksi vaimoani ja nukahtamaan lusikka-asentoon.

Minulle parisuhteessa tärkeintä ovat kosketukset, kauniit sanat ja arvostus. Arvostus pitää sisällään sen, että tuntee olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Kyynisenä voisin todeta, että jokainen parisuhteessa oleva sanoo hyväksyvänsä, mutta totuus on jossain toisaalla. Mikään ei kuitenkaan ole pahempi tunne kuin kokea olevansa muovailuvahaa, jota toinen muovailee haluamiinsa asentoihin.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sitä en tiedä. Ehkä annan itselleni aikaa tulla itseni kanssa niin vahvaksi, että luotan siihen, että seuraavassa mahdollisessa parisuhteessa olen jotain aivan muuta kuin näyteikkunassa seisova mallinukke. Itsehän olen omasta onnestani vastuussa. Vaimolleni toivon armeliaisuutta itseään ja maailmaa kohtaan, sillä osin varmasti perittykin armottomuus ja joustamattomuus vie pahimmillaan yksinäiseen vanhenemiseen ja syvään uupumiseen.

Mitä omaan onnellisuuteeni tulee, niin siitä on vastuussa vain yksi ihminen omine valintoineen. Yritän tehdä mahdollisimman hyviä valintoja.”

Lue myös

X