En kaipaa muita asioita kuin niitä, joita en pelkuruuttani tehnyt

Kirjoituksen otsikko on varastettu eräästä suomalaisesta elokuvasta. Siinä kuolinvuoteella makaava mies on kykenemätön puhumaan ja kirjoittaa pojalleen vihkoon yllä olevan lauseen. En kaipaa muita asioita kuin niitä, joita en pelkuruuttani tehnyt.

Tiedän toki, että tämä on suuri klisee. Silti tuntuu siltä, että unohdamme tämän kliseisen viisauden ja ajatus hukkuu arjen suorittamisen alle. Me jätämme elämättä sen vuoksi, että pelkäämme. Pelon me piilotamme suorittamisen alle, koska suorittamalla ei tarvitse ajatella isompia asioita. Yhtä lailla, kun toiset meistä pakenee elämää juomalla liikaa viinaa, niin osa meistä pakenee elämää suorittamalla maanisesti.

En kuvittele tietäväni tästä aiheesta yhtään sen enempää kuin tekään. Silti haluan pohtia ääneen. Minua kiinnostaa kysymys, että mitä me pelkäämme? Miksi olemme pelkureita? Miksi jätämme sanomatta haaveitamme? Miksi luovutamme jo ennen kuin edes yritämme? Mitä me odotamme? Miksi pelkäämme epäonnistumista niin paljon, että emme edes yritä onnistua?

Pelko.

Me pelkäämme aivan liikaa, mutta mitä me pelkäämme? Viedään tämä ajatus parisuhteisiin. Otetaan esimerkiksi eräs vuosia sitten saamani viesti. Siinä nainen kirjoittaa, että haluaisi ehdottaa puolisolleen erilaisia tapoja harrastaa seksiä, mutta ei uskalla ehdottaa, koska pelkää puolison reaktiota. Pelkää oman puolisonsa reaktiota! Miten olemme tulleet tilanteeseen, jossa emme uskalla heittäytyä rohkeiksi edes rakkaittemme edessä?

Kasvatus.

Minulla on teoria. Kävin yläasteen 90-luvun alussa. Muistan erään kerran puukäsityötunnilla. Opettaja kysyi luokalta kysymyksen, joka liittyi sahoihin. Olin huono puukäsitöissä ja aihe oli minulle vieras. Minun oletettiin olevan hyvä, koska minulla oli pippeli ja jos on pippeli, niin tietää kaiken sahoista. Näin ajateltiin vielä edellisellä vuosituhannella.

Monet oppilaat viittasivat opettajan esittämään kysymykseen. Minä en viitannut, koska en tiennyt vastausta. Opettaja haistoi veren ja aikuiskiusaajana antoi vastausvuoron minulle. Vastasin aivan väärin ja opettaja nauroi ja sai luokan oppilaat nauramaan hänen kanssaan. Olen sen jälkeen luullut vihaavani kaikkea aiheeseen liittyvää, kunnes tein vuosikymmeniä sen jälkeen remonttia ja olin siinä yllättävän hyvä, vaikka alussa vitsailin, että ei minulle kannata antaa käteen mitään työkalua. Minut oli aiemmin saatu uskomaan, että olen aivan paska.

2000-luvun alussa televisoissa alkoi pyöriä Idols -niminen laulukilpailusarja. Sarjan ensimmäiset tuotantokaudet olivat hirvittävintä paskaa, mitä televisiossa oli koskaan tullut. Ei siksi, että osallistujat olisivat olleet huonoja, vaan siksi, että ohjelma oli käsikirjoitettu nöyryyttämään laulajia, jotka eivät olleet kovin lahjakkaita. Heille naurettiin miljoonayleisön edessä, kun aikuiskiusaajista koostunut tuomaristo nöyryytti heitä surutta.

Sama ilmiö, kun puukäsityötunnilla. Nöyryyttämisellä tapettiin ihmisen ilo ja intohimo asiaan, jota hän ei osaa tehdä kunnolla tai lähes täydellisesti.

Tämä on ollut tapa, jolla meitä on kasvatettu. Me emme uskalla kurottaa kohti unelmia, koska pelkäämme aivan helvetisti epäonnistuvamme ja miksi emme pelkäisi? Yrityksen päässä meitä odottaa naurava aikuiskiusaaja, joka puukäsityöopettajan valtuuksin pistää yrittävän ihmisen maahan yhdellä lauseella. Älä sinä poika edes yritä, kun olet tuollainen paska käsistäsi. Tai siellä on toinen aikuiskiusaaja, joka naureskelee partaansa, kun kameroiden edessä jännityksestä soikeana ei laulu lähdekään kirkkaana soimaan.

Kun se on niin saatanan vaikea kannustaa ihmistä, jos vaihtoehtona on nauraa hänelle ja nöyryyttää häntä. Sitähän me sitten koko loppu elämämme pelkäämme. Haluaisimme sanoa rakkaallemme, että mitä uutta voisi seksissä kokeilla. Emme uskalla, sillä pelkäämme sitä, että hän nauraa päin naamaa ja yhdellä lauseella tappaa kaiken innon.

Mieluummin sitä valitsee olla sanomatta ja alkaa suorittamaan elämää. Eipähän ainakaan tule nolatuksi itseään.

Minä sanon, että naurakoon. Minä sanon, että siinäpähän latistavat helvetin aikuiskiusaajat. Minä sanon, että pelkoa päin. Ei kai kukaan meistä ensimmäisellä kurotuksella tähtiin asti pääse, mutta kuka on edes sanonut, että tähtiin asti pitää kurkottaa. Kunhan kurkottaa omia haaveitaan kohti. Mitä sitten, jos välillä epäonnistuu ja mitä sitten, jos typerät ihmiset siinä vierellä piipittää.

Sinun elämäsi ja sinun kuolinvuoteella kirjoittamasi sanasi kuuluvat näin:

”En pelännyt, enkä pelkää, elämäni oli täysi.”