”En kestänyt omaa lastani”

”Tällä tarinalla on onnellinen loppu. Ainakin toistaiseksi.

Lapsellani on todella haastava luonne. Tai oikeastaan ”haastava” on liian lievä ilmaus. Lapsi on lähes sietämättömän vaativa. Hän teki jo vauvana selväksi, että helppoa ei tule olemaan. Ensimmäiset 3 kuukautta hän vietti päivät sylissäni ja nukkui vain tissi suussa. Siis todellakin nukkui, ei riittänyt, että olisin nukuttanut rinnalle vaan hän heräsi heti kun rinta irtosi huulilta.

Perheessämme on muitakin lapsia ja minua harmitti. etten pystynyt viettämään kunnolla aikaa heidän kanssaan. Isä oli apuna parhaansa mukaan, mutta vauva ei hänen syliään hyväksynyt, vaan huusi täyttä kurkkua siihen asti, kun sai taas äidin vierelleen sänkyyn ja maitohanat auki. Kolmen kuukauden jälkeen siirryin pulloruokintaan raskain mielin, mutta ainakin se helpotti minun taakkaani jonkin verran.

Vuoden verran minä kannoin vauvaa sylissäni. Vaunuissa itki, keinussa itki, lattialla itki. Kukaan muu ei hänelle kelvannut hoitajaksi, ei edes isä. Erosin lapsen isästä ja päädyimme siihen ratkaisuun, että minusta tuli lapsen etä-äiti. Jokainen voi kuvitella miten pieni lapsi sellaiseen elämänmuutokseen suhtautuu. Se aika, kun lapsi oli luonani, oli vähintäänkin myrskyistä. Lähes pelkästään huutoa ja kiukuttelua. Ja nyt, monta vuotta myöhemmin, meno jatkuu lähes samana.

Ymmärrän kyllä syyt lapsen käytökseen. Hänellä on ikävä äitiä ja täällä meillä joutuu taistelemaan huomiosta sisarusten kanssa. Pitkän aikaa viikonloput, kun lapsi oli luonani, oli minulle helvettiä. Raivareiden voima on jotain mitä en ole koskaan nähnyt. Kun hän pääsee vauhtiin huuto voi kestää tunteja. Ja raivari voi saada alkunsa ihan mistä tahansa, joten ennakointi on mahdotonta. Isänsä luona ei ole muita lapsia, joten totta kai hän on tottunut saamaan kaiken vanhemman huomion.

Kun palautin lapsen isälleen huokaisin helpotuksesta, mutta jo seuraavana päivänä minua alkoi ahdistaa ja laskin päiviä seuraavaan kertaan, kun hän taas tulisi meille. En koskaan ikävöinyt lasta. Rakastin, mutta en tykännyt hänestä. En kestänyt hänen seuraansa. Syyllisyyden taakka näistä tunteista ja ajatuksista oli käsittämättömän suuri. Olisin joka kerta halunnut keksiä jonkin tekosyyn miksi lapsi ei voisi meille tulla ja pari kertaa sen teinkin. En vain kestänyt häntä.

Minulla on kokemusta myös synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja silloin sain neuvon, että minun pitää viettää aikaa vauvan kanssa mahdollisimman paljon, vaikka en haluaisi. Ja se toimi. Aloin soveltamaan tätä samaa keinoa uudestaan. Ilokseni se toimi jälleen. Huomasin välillä kaipaavani lasta. Suurin näkyvä muutos oli, kun yhtenä maanantaina vein lapsen kouluun ja minua harmitti, etten näe häntä puoleentoista viikkoon. Olin niin helpottunut siitä tunteesta, että purskahdin ilonkyyneliin.

Lapsi on edelleen hankala. Ikä on tuonut pientä helpotusta, mutta silti hän on jotain aivan muuta kuin mitä olisin koskaan osannut edes pahimmissa painajaisissani kuvitella. Käytöksen taustalla on muutamia terveydellisiä tekijöitä, jotka selittävät hankalaa käytöstä jonkin verran. Tieto siitä on helpottanut oloani. Se, etten ole saanut kiukuttelevaa lasta aisoihin, ei olekaan täysin minun osaamattomuuteni syytä. Eikä lapsen käytös ole mitään tahallista paskamaisuutta minua kohtaan, vaan jotain mitä hän ei pysty hallitsemaan, ainakaan vielä.

Rakastan lastani. Hän on hauska, älykäs ja ihana ja kaipaan häntä. Ja vaikka ikävä onkin raastava tunne, se on yhtä juhlaa verrattuna siihen mitä aiemmin tunsin.”