havaintoja parisuhteesta

”En koe tarvitsevani avointa suhdetta mihinkään muuhun kuin polyamorisuuteni toteuttamiseen oikean ihmisen sattuessa kohdalle”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Mä olen 51-vuotias ja aviossa olen ollut onnellisesti vuodesta 2001, siis 21 vuotta. Meillä on kaksi lasta.

Mutta mutta… reilu vuosi sitten päätettiin avata suhteemme, minä ja puolisoni. Alkuunpanevana syynä oli se, että ihastuin erääseen tuttavaani ja tunnustin ihastukseni puolisolleni (en siis ensin pettänyt ja sitten tunnustanut).

Puolisoni – yllätys, yllätys – suhtautuikin tosi hienosti tähän tunnustukseeni. Hän oli oikeastaan lähinnä kiinnostunut kuulemaan lisää ja kiitti luottamuksestani, siis siitä että tunnustin tällaisen asian hänelle. Siis aivan uskomattoman hieno asenne! Toki kerroin ihastuksestani nätisti ja sanoin heti, etten halua erota, mutta kysyin, voisinko tapailla tätä tuttavaani ja mahdollisesti ”mennä pidemmällekin”. Puolisolleni se sopi. Ei mitään ongelmaa. Ei suuttumista, ei kiukuttelua, ei loukkaantumista, ei epäilyjä. Enkä siltikään kokenut, etteikö puolisoni olisi välittänyt minusta ja siksi hälle olisi ollut samantekevää, mitä teen. Ei, asia ei ollut ollenkaan niin. Hän oli aidosti kiinnostunut ja ihan mukana. Tosin myönsi, ettei oikein osaa tuntea mustasukkaisuutta. Pettämisestä olisi kuitenkin ollut pahoillaan.

Lopulta suhteesta tuttavan kanssa ei tullut mitään. Itse asiassa vasta [turhan] pitkän ajan päästä huomasin ihastuneeni myrkylliseen ihmiseen, hyväksikäyttäjään, henkiseen pahoinpitelijään.

Koen itseni siinä mielessä onnekkaaksi, etten ollut tilanteessa täysin yksin, kuten sitä monesti ollaan, kun aletaan tapailla jotain uutta ihmistä ja aloitetaan suhde, joka paljastuukin epäterveeksi. Sain puolisoltani tukea, kun surin suhteen epäonnistumista ja haavekuvan katoamista. Olin ollut hetkittäin onnellinen ja se onnellisuus ja iloisuus oli välittynyt aviosuhteeseenikin, lisännyt minun ja puolisoni onnea. Koin siis aidosti onnea molemmista ihmisistä elämässäni.

Lopputuloksena olemme puolisoni kanssa päätyneet avoimeen suhteeseen. Minä uskon olevani polyamorinen, puolisoni taas ei usko sitä olevansa. Emme seurustele romanttisessa mielessä nyt kumpikaan kenenkään toisen kanssa. Viihdymme kaksinkin ja olemme tyytyväisiä. Mutta ovi on jätetty auki. Minulle kokemus toisesta rakkaussuhteesta ja ihastumisesta sekä puolisoni asenteesta ja sallivuudesta oli kuitenkin tajunnanräjäyttävä. Olisi upeaa voida kokea sama uudestaan (mutta ilman suhteen myrkyllisyyttä).

En koe tarvitsevani avointa suhdetta mihinkään muuhun kuin polyamorisuuteni toteuttamiseen oikean ihmisen sattuessa kohdalle. En siis tarvitse avointa suhdetta seksiseikkailuihin tai -kokeiluihin tai kerätäkseni ympärilleni haaremin, josta saisin huomiota ja kehuja. Puolisonikaan ei ole mikään kukasta kukkaan hyppijätyyppi.

Tämä vain huomiona sikäli, että avoin suhde tai polyamoria eivät ole mitään ratkaisuja mihinkään parisuhde- tai muihin ongelmiin. Ne eivät myöskään suojaa epäterveiltä tai epäonnistuneilta suhdekuvioilta eivätkä ole vapaita esimerkiksi mustasukkaisuudesta. Hassusti jotkut ajattelevat, että avoimet suhteet tai polyamoria ovat ”nykyihmisten” ratkaisuja siihen kun halutaan ”heti mulle kaikki tänne nyt” eli ettei osata sitoutua yhteen ihmiseen kerrallaan tai erota yhdestä suhteesta ennen kuin mennään seuraavaan eikä osata olla yksin. Minusta tällaiset suhteen avaamiset vaativat todella ison luottamuksen pariskunnan välillä sekä huomattavaa kykyä keskusteluun ja avoimuuteen, omien ja toisen tunteiden tunnistamiseen ja käsittelyyn sekä avarakatseisuutta (suvaitsemattomuuden ja ahdasmielisyyden sijaan). Myös pitkään monogaamisessa suhteessa eläneet voivat päätyä avaamaan suhteensa. Ja miksi erota, jos puoliso on tärkeä ja häntä rakastaa ja hänen kanssaan haluaa olla eikä se puolisokaan halua erota?

Lue myös

X