”En koskaan nähnyt vanhempieni halaavan”

”Lapsena asuin maalla isossa talossa, jossa samassa talossa toisella puolella asui mummoni, isäni äiti. Jotkut olivat hyvinkin kateellisia minulle, kun on se ydinperhe, iso talo, ja miten ihanaa kun mummo asuu niin lähellä! No, olihan se – lapsena.

Mummoni on kuitenkin ollut aina hyvin vahva persoona. Ei paha ihminen, mutta varmasti traumatisoitunut sodasta ja muista kamalista asioista, joita hänelle on tapahtunut elämän varrella. Hän on aina sanellut meidän perheessämme, miten kuuluu elää ja vastaan ei ole ollut kenelläkään sanomista. Kukaan ei ole osannut laittaa hänelle rajoja, joten hän on ikään kuin ollut yksi kasvattajani, sanonut mielipiteensä ja syytellyt muun muassa äitiäni siitä, että minut on kasvatettu huonosti.

Lapsena vanhempani eivät juurikaan riidelleet kuulleni – itseasiassa en muista, että he olisivat puhuneet toisilleen juurikaan yhtään mitään. Ei mitään arkisia asioita (mitä syödään, miten työpäivä meni yms). Silloin kun he luulivat, että en ollut paikalla, kuulin miten isäni huusi äidilleni ihan hirvittäviä asioita (joita en halua tässä edes toistaa). Tunnelma kodissa oli aina varautunut ja kylmä. Fyysistä väkivaltaa ei tietääkseni ole ollut, mutta silti kotona oli oltava kuin munankuorilla. Meidät lapset on kasvatettu pelkäämään isää, ja siihen että mies on perheen pää. Uskon, että myös äitini pelkäsi isääni.

En ole myöskään koskaan nähnyt heidän halaavan, pitävän kädestä kiinni tai sanovan toisilleen mitään kauniita asioita. Näitä asioita ei juurikaan ole ollut minunkaan kanssani, varsinkaan isäni puolelta. Sen sijaan on ollut aliarvioimista ”no et sä osaa”, ”ei tosta tuu mitään”, ”no mistä sä mitään tiedät, kun oot niin pieni” jne. Mistään tunteista ei ole koskaan puhuttu, eikä varsinkaan vihaa saanut näyttää.  Olen aina ajatellut, että en voi puhua ongelmistani ja negatiivisista tunteistani, koska vanhempani ei kestäisi niitä.

En osaa edes kuvitella minkälaista elämäni olisi ollut, jos vanhempani olisivat eronneet ja olisin saanut elää vapautuneessa ja onnellisessa ilmapiirissä. Joskus isäni teki töitä, joissa oli iltavuoroja. Niinä iltoina kotona oli rentoa. Lapsena myös oli ihanaa, kun oli se mummola, johon pääsi aina. Siellä oli ihan eri tunnelma kuin kotonani ja mummollani oli aina aikaa minulle.

Ikävä kyllä viimeistään teini-ikäisenä tajusin, että myöskään mummoni ei osaa käsitellä tunteitaan mitenkään. Hänelle oli todella kova paikka, kun nuorinkin lähimpänä asuvista lapsenlapsista alkoi kasvaa isoksi ja käyntieni määrä väheni. Sen sijaan että hän olisi ymmärtänyt nuorta teini-ikäistä minääni, hänestä kuoriutui yhtäkkiä alistava, uhkaileva ja syyttävä mummo. Hän mm. alkoi syyttelemään minua itsekkääksi, koska hän on yksinäinen enkä käy siellä (vaikka kävin tunnollisesti vähintään kerran päivässä), kuulemma vielä joku päivä minustakin tulee yksinäinen jne. Hän kontrolloi minua vielä nykyäänkin. Hän on tällä hetkellä yli yhdeksänkymppinen. Hän ajattelee, että olen tilivelvollinen hänelle ja syyttää kun käyn kylässä liian harvoin tai olen liian vähän aikaa.

Mummoni suusta olen usein kuullut lauseen ”lasten takia ei voi erota, kun lapset kärsivät”, joten uskon että se on yksi iso syy miksi vanhempani eivät ole eronneet.  Toinen on luultavasti se ajatus, että lapset kärsisivät.

Kyllä, olen katkera. Lisäksi olen ahdistunut ja on muita tunne-elämän ongelmia. Uskon kuitenkin, että minun suhteeni vanhempani ovat aina tehneet parhaansa. Pelko on vahva hallitsija. Silti toivon, että vanhempani olisivat uskaltaneet erota, ja katkaista tuon vanhan sukupolvien yli kestäneen ajatusmallin.”