Havaintoja parisuhteesta

”En ole katkera, vaikka olenkin rikottu”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”Vanhempani olivat nuoria kun synnyin, äitini vielä 19 ja isäni 20. Isäni karkasi kasarmilta, ikkunasta, päästäkseen synnytykseen mukaan/näkemään minut.

Mulla on harvoja, mutta sekavia muistoja lapsuudestani, varsinkin ne jotka koskevat isääni. Yleensä ne ovat muistoja siitä kuinka isä käyttäytyy oudosti, koska enhän minä lapsena tiennyt mitä humala on. Hän oli vihainen ja huusi, riiteli yleensä jonkun kanssa.

Toisaalta on myös ne muistot joissa isä raivoisasti suojeli minua. Erään kerran käveltyäni koulusta kotiin, vastaani tuli mies joka hermostui ja huusi minulle, koska katsoin hänen päälleen. Säikähtäneenä menin kotiin ja kerroin mitä oli tapahtunut. Isäni suuttui, veti kengät jalkaan ja paineli pihalle. Lähinnä pelkäsin että mitä isäni tekisi jos löytäisi sen ihmisen.

Tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi kun näin kävi.
Erään kerran isoisäni oli tuomassa minua kotiin, kun olin ollut heillä kyläilemässä. Kotona oltiin riidelty, äiti itki, kertoi että isä oli lyönyt. Muistan isäni huutamassa rappukäytävässä jonkun perään, että ”nää asiat ei kuulu sulle”. Myöhemmällä iällä olen vasta osannut yhdistää nämä asiat. Hän huusi oman isänsä perään, joka oli kanssani kävellyt keskelle riitaa.

Muistan kuinka olen istunut olohuoneessa sohvalla, molemmat pikkuveljeni kainaloissani, lohduttaen heitä, koska ulkona ukkosti ja heitä pelotti. Äiti on ollut töissä. En tiedä missä isä on ollut, mutta ei ainakaan kotona niin kuin piti.

Tiesitkö että skitsofrenia alkaa yleensä nuorella aikuisiällä?! Meillä piti ottaa videoiden töpseli irti seinästä, koska isäni luuli että häntä vakoillaan (punainen virtavalo). Olen katsonut sivusta kuinka isäni jutteli itsekseen pienellä äänellä. Hänellä oli myös tapana toistaa hiljaa itsekseen sanomiaan asioita.

Äiti haki eroa ja me muutimme pois isän luota kun olin 8. Isä kävi joskus kylässä, kahvilla, meitä tervehtimässä. Muistan kuinka hän istui pöydässä vastapäätä ja katsoi suoraan päälle, mutta silti sinusta läpi ja muihin maailmoihin, näin yleensä kävi jos hänen lääkitystään oli vaihdettu. Isäni oli skitsofreenikko ja alkoholisti.

Teini-ikäisenä riitelin useinkin isäni kanssa. Yleensä hän oli humalassa ja silloin vainoharhatkin olivat pahimmillaan. Useasti riitelin isäni kanssa siitä, että hän oli saanut päähänsä että hänen kuopuksensa ei olisikaan hänen.

Ollessani teini, en aina tiennyt isän puhelinnumeroa tai osoitetta. Isoisä soitteli silloin tällöin, milloin kertoakseen että isäni on psykiatrisella osastolla, tai katkolla. Vihasin noita puheluita. Saatoin purkaa äidilleni niitä riitoja ja tuskailin isääni.

Äitini muistutti että isä on sairas, ettei voi sairaudelleen mitään. Olen aina ihaillut sitä että äitini oli niin vahva, että kaiken jälkeen vielä puolusti isäämme meille.

Olen nähnyt kuinka isäni on riidellyt tyttöystävänsä kanssa ja muistan tunteen kuinka pelkäsin tuon tyttöystävän puolesta. Mutta koskaan minun ei tarvinnut pelätä omasta puolestani. Huolimatta siitä väkivallan piirteestä joka kaivautui esiin alkoholin ja/tai skitsofrenian vaikutuksen alla, koskaan minun ei tavinnut pelätä että isä satuttaisi minua.

Ollessani nuori aikuinen, eräs nainen pelasti isäni riutumasta hengiltä. Eräs paska ihminen otti monelta alkoholistilta heidän pankkikorttinsa, tyhjäsi heidän tilinsä kun heille rahaa tuli ja kantoi heille kiljua. Isäni oli eräs näistä. Tämä nainen otti isäni luokseen ja piti huolen että isä söi ja kävi suihkussa, eli. Tämä samainen nainen oli valitettavasti myös alkoholisti, mutta myös äiti ja rakasti lapsiaan. Hän oli se ihminen joka puski isääni pitämään meihin yhteyttä. Ja me kävimme heidän luonaan kun heillä oli selväpäinen putki.

Yhteys isään rakentui toisenlaiseksi. Isäni rakensi myös suhteen nuorempaan veljeeni, kuopukseensa. Veljeni sai vihdoin tuntea isänsä.
Huoli isästä ei siltikään kadonnut ja moni alkoholistin lapsi tietää sen salaisen toiveen, että kunpa hän vain kuolisi pois, ei tarvitsisi murehtia enää. Koska auttaa et voi, vaikka kuinka haluaisit ja sitä toivoisit.

Isäni oli 45 vuotias kun alkoholi yhdistettynä mielialalääkkeisiin vei häneltä hengen, sydän petti. Minä olin 23, tuore äiti, puolivuotiaalle vauvalle. Ja jouduin järjestämään hautajaiset yksin. Veljeni olivat vielä niin nuoria. Isoisäni ei halunnut osallistua, lupasi kuskata että saan asiat järjestettyä, mutta muuta apua en saanut.

Kaikesta huolimatta, en ole vihainen enkä katkera isälleni. Ei se auttaisi minua, kantaa kaunaa kuolleelle. Kaikesta huolimatta, rakastin isääni. Kaiken sen sairauden alla, ongelmaisesta nuoruudesta huolimatta, isäni oli ihana mies, jolla oli hyvä huumorintaju, ja hän rakasti meitä. Tiedän että joidenkin kohtalotovereiden korvaan tämä varmasti kuulostaa oudolta, mutta näin mun tarina on mennyt.

Minä olen rikkinäinen ihminen, masentunut, läheisriippuvainen. Yritän korjata itseäni, sitä käytöstä jossa huolehdin kaikista muista, mutta en itsestäni. Käyn terapiassa. Kirjoitan tämän, koska koen että se pitää saada ulos, saada sanottua, se on terapeuttista.

Olen silti onnekas, onnellinen. Minulla on mies jota rakastan syvästi, kallio johon voin luottaa ja jota vasten voin tyrskytä. Mies joka tarjoaa kainalon, olkapään ja korvansa kun niitä tarvitsen. Minulla on mies jonka seurassa olen 100% minä. Mies joka rakastaa minua ja ottaa minut tällaisenä kuin olen. Hän on ihana isä meidän lapsille ja hänelle kannamme kahvin sänkyyn isänpäivänä.

Soitamme myös isäpuolelleni ja toivotamme hyvää paapanpäivää. Soitamme lasten vaarille ja toivotamme hyvää vaarinpäivää, soitan isoisälleni ja kysyn kuulumisia. Hautausmaalla en käy, en sytytä kynttilää, mutta muistelen isääni, niitä hyviä asioita. En ole katkera, vaikka olen rikki.”

X