Havaintoja parisuhteesta

”En ole viemässä kenenkään puolisoa”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

 

Tässä jatkoa tarinalleni:
Kun suhteemme puolihuolimattomasti baaritiskiltä alkoi, minulla oli takana pitkä nuoruusvuosilta alkanut avioliitto lapsineen. Avioliitto oli viimeisinä vuosina kylmä kuin jääkaappi ja exä osasi käyttää valtaansa heittäytymällä täysin välinpitämättömäksi minua kohtaan. Henkinen väkivalta kukoisti.
Loppujen lopuksi sain sen verran voimia että jaksoin lähteä ja exäkin vihdoin ymmärsi päästää irti suhteesta. Olin siis kerännyt jo jonkin aikaa itsetuntoni rippeitä ja niin tapasin yllätyksekseni miehen joka halusi mukaani ravintolasta.
En heti kokemattomana edes kysynyt onko hän varattu – mutta asiaa kysyessäni hän heti näytti sormusta sormessaan. Siinä kohtaa se oli tosin jo myöhäistä. Jo silloin arvostin hänen rehellisyyttään asiasta. Tuli tunne ettei hän pelaa kanssani. Ja se tunne on pitänyt edelleen.
Aluksi mies otti harvemmin yhteyttä ja itsekin rohkaistuin tinderöimään samalla muutaman kuukauden ja tapailinkin monenlaisia miehiä. Halusin nauttia sinkkuudestani ja siitä oivalluksesta että vielä kelpaan.
Deittailu oli kuitenkin vain deittailua – ja seksiä niin toki halutessaan sai – mutta en kuitenkaan halunnut pidemmän päälle yhden yön suhteita ja pelkkää panoseuraa. Niinpä lopetin tinderöinnin ja tajusin että minulla on tämä yksi mies kulkenut mukana kaiken aikaa – ja viihdyn hänen seurassaan myös sängyn ulkopuolella.
Vuosien varrella hänestä on paljastunut paljon hyviä puolia – enkä oikeastaan ihmettele ettei vaimo halua luopua hänestä. Heillä arki ja käytännön asiat sujuvat siitäkin syystä, että mies on joustava ja pitkäpinnainen. En kuitenkaan ole ollenkaan varma haluaisinko hänen kanssaan parisuhdetta, missä asuisimme samassa taloudessa ja jakaisimme kaiken.
Olen joutunut oppimaan itsenäiseksi jo omassa entisessä  avioliitossani, koska exältä en saanut mitään tukea, meillä oli pitkälti omat elämät ja sosiaaliset suhteemme.
Jos tämä mies eroaisi tilanteemme muuttuisi – en osaa sanoa mihin suuntaan, mutta ei välttämättä parempaan suuntaan. Olisinko sen jälkeen minä se jota petetään, koska emme enää haluaisi vain tuottaa iloa toisillemme, vaan yhteinen arki latistaisi suhteen? Vai olisinko sittenkin ainakin itse oppinut huomioimaan toisen niin ettei niin käy?
Kun tajusin suhteemme olevan käytännössä parisuhde päätin panostaa suhteeseen täysillä antautuen – se oli mahdollista, koska lähdimme tavallaan puhtaalta pöydältä – välillämme ei ollut sitä vuosikymmenten painolastia vinoon lähteneestä suhteesta, ei mitään luurankoja kaapissa. Seksiinkin heittäydyin estoitta  – toisin kuin avioliiton loppuaikoina exäni kanssa, jolloin en edes enää halunnut loppujen lopuksi tuottaa toiselle mielihyvää niin paljon kuin olisin voinut.
En ole kertaakaan tuntenut syyllisyyttä suhteestamme, koska en ole ollut viemässä miestä vaimoltaan enkä isää lapsiltaan. Jos mies haluaa tulla luokseni hän tulee ja olen siitä onnellinen.
En mitenkään tällä hetkellä kuitenkaan näe että mies olisi kyllästymässä suhteeseemme – eli suhteemme loppuu todennäköisesti vain ulkoisista pakottavista syistä. Tiedän kuitenkin pystyväni sen jälkeen jatkamaan elämääni – yksinkin jos elämä ei tuo eteen uutta suhdetta.
Olen siis onnellinen juuri nyt.

Lue myös

X