”En pystyisi nukkumaan kenenkään miespuolisen ystävänikään luona yötä”

”Olin 18-vuotias ja baarissa, niinkuin sen ikäiset ovat usein. Asuin yksin ja laiminlyönyt syömiseni, joten siiderit nousivat päähän nopeasti. Kaverini oli portsarina ja pyysi ystäväänsä, joka oli samassa koulussa, viemään minut kotiin. Asuin n. 500 m. päässä. Luotin ystävääni ja tiesin ihmisen koulusta. Plus se alkoholi. Muistan kotona sen, kun pääsin sohvalle. Sammuin ilmeisesti siihen. Ensimmäinen ja viimeinen kerta kun sammuin.

Heräsin kun toinen on päällä, jyskyttämässä. Menin lukkoon, pään sisällä huusi ääni ” MENE POIS!! LOPETA!” . En saanut ääntäkään itsestäni. aloin huitomaan käsilläni. Ei ilmeisesti ollut kovinkaan kiihottavaa, kun toinen lopetti. Ja sammui. Mun sänkyyn. Mun asuntoon. En tiennyt mitä tehdä.

Tunsin itseni likaiseksi, ahdisti, itketti, teki mieli tehdä jotain kamalaa. Sen sijaan, valvoin. Valvoin niin kauan, poltin ketjussa, kuljin ympäri pientä 30 neliön yksiötäni, kunnes toinen alkoi liikehtiä. Säntäsin sängyn jalkopäähän, menin sikiöasentoon ja esitin nukkuvani. Toinen lähti samantien herättyään.

Tuli sairas pelko miehiä kohtaan. En ilmoittanut mihinkään, koska ajattelin että se on oma vika. Mitä olen lukenut parin viime vuoden aikana lukenut samanlaisista tapauksista, niin onneksi en. En kestäisi sitä. Olen myös nähnyt ystäväni kautta minkälainen on raiskaustutkimus, niin hoitajien kuin poliisien kautta. Kammottavaa. Ei mitään ymmärrystä. Vain asenne ” oma vika” .

Pelkään vieläkin. 20v. myöhemmin. Jopa kavereita. En koskaan mene mihinkään pimeällä yksin, en salille, lenkille, en mihinkään. En suostuisi koskaan nukkumaan kaverin luona yötä, jos ei ole nainen, vaikka olisi miten hyvä ystävä. Ja ei, ei ollut minaria, mekkoa, mitään seksikästä päällä, en kerjännyt. Enkä todellakaan ansainnut.”