”En vieläkään kykene puhumaan sinusta itkemättä”

”Me tunnettiin kaksi ja puoli vuotta. Olit kaikkien paras ystävä. Huomaavainen ja kohtelias. Kuuntelija ja hassuttelija. Vihreät reinot kesät talvet ja farkkutakin napit auki.

Siitä on 11 vuotta kun näin kirkkaat syvänsiniset silmäsi. Kun näin hymysi. Kun hipaisit poskeani hieroessasi hartioitani. Kun maattiin sylikkäin taukohuoneen sohvalla päikkäreillä.

Muistan seisoneeni muiden edessä kertoen onnettomuudesta. Muistan kuulleeni nimesi ennen kuin huone täyttyi vaikeroivasta itkusta.

Miten paljon rakkautta sädehditkään ympärillesi. Olit niin elämän myönteinen. Elämänohjeesi oli: kaikkea on kokeiltava kerran. Olen niin kovasti yrittänyt kunnioittaa sitä.

Sinä hyväksyit kaikki sellaisena kuin he ovat. Sinä halusit olla lennonjohtaja.
Käyn aivan liian harvoin silittämässä kiveen hakattua laattaasi.

Pala sieluasi halasi minua puoli vuotta joka yö nukkuessani.
En vieläkään kykene puhumaan sinusta itkemättä.

Vuosien varrella olen runoillut sinulle blogiini.

7.2.2016 Ystävälle
Muistan, miten seitsemän vuotta sitten olin uusi,
Muistan, miten minusta tulikin uuden sijaan tuttu.
Muistan, miten silloin tutustuin ystäviini.
En vain muista miten tutustuin juuri sinuun.
Mutta se ei haittaa, sainhan tutustua sinuun.

Muistan, mitä ystäviemme kanssa teimme.
Muistan, mitä ystäviemme kanssa koimme.
Muistan, millaiset ystävät olimme toisillemme.
En vain joskus jaksa muistaa ystävyyttämme.
Mutta se ei haittaa, sainhan olla ystäväsi.

Muistan, mitä viisi vuotta sitten tapahtui.
Muistan, miten surullinen ja hämmentnyt olin.
Muistan, miten itkin, surin ja kaipasin sinua.
En vain osannut muistaa sinua paremmin.
Mutta se ei haittaa, saanhan muistaa sinua.

Muistan, että olit hyvin tärkeä minulle.
Muistan, että olit parhaita ystäviäni.
Tiedäthän, että olet tärkeä ystävä vieläkin?
En vain osannut kertoa sinulle silloin.
Mutta se ei haittaa, saanhan sytyttää kynttilän.

25.12.1017 Lennonjohtaja tornissaan
Kirpeä pakkanen poskilla kuljin luokses.
Oli lapsi ja mies siinä mun vieres.
Päättäväisimpänä tallusti laps’, kuka ties?
Katse harhaili mua ahisti näes.

Koitin olla lukematta, näkemättä sua.
Kuitenkin numeroista kovasti etin sua.
Näin laattas. Se suretti ja vihastutti mua.
Miksen aikasemmin käynyt tervehtimässä sua?

Pyysin anteeks ja sulle puhelin mielessä.
Itkin, halasin lasta, mies silitti selkää.
Aattelin, kumpa näkisit elämää tätä.
En kuitenkaan osannut kertoa sitä.

Lensi yli lentokone, sitä katsottiin yhdessä.
Lapsi polvellain istui, mies seisoi vieressä.
Halusit olla lennonjohtaja tornissa.
Näin ainakin muistan mun ajatuksissa.”