”Enkä vieläkään tajua, miten minulla voi olla noin ihana mies”

”Kun mä katson sua nyt, rakas mieheni, mietin, miten me löydettiin toistemme luo, vaikka emme mitään edes etsineet. Siinä vain taisi olla kohtalo jotenkin mukana, siltä minusta ainakin edelleen tuntuu. Kaikki huonot, raastavat, henkisesti vahingoittaneet ja traumoja aiheuttaneet entiset parisuhteet, olivat polkuja jotka minun piti käydä läpi elämässäni, ennen kuin löysimme toisemme. Sinullakin oli ollut elämää ennen minua, ei montaa suhdetta, mutta jotain kuitenkin.

En pysty vieläkään uskomaan tai tajuamaan, miksi sinä valitsit juuri minut. Ehkä minä vähän annoin sun iskeä minua, mutten sitä sinulle vielä silloin alussa kertonut . Että olin jo syvemmin ihastunut sinuun, enkä halunnut hätiköimällä pilata sitä kaunista alkuamme, tutustumista joka jostain syystä eteni juuri sopivan hitaasti ja ihmetyksekseni juuri sillä tavalla, kuin mitä vähän salaa olin toivonutkin. Me molemmat ehkä pelättiin silloin alkumetreillä, että kiinnostus olisi lopahtanut jommalla kummalla, mutta onneksi siinä ei käynyt niin . Sinä luulit ja pelkäsit, etten olisi halunnut jatkaa tutustumista ennen kuin toisen kerran näimme toisemme (työn merkeissä, rekkakuskeja kummatkin, ensimmäisellä kerralla näimme toisemme kun kuljetit hevosteni siirtotallit toiselle paikkakunnalle kolme vuotta sitten, sen jälkeen olimme vain kavereita aluksi toisillemme), kun pelkäsit että olisin säikähtänyt sun muutamaa puuttuvaa hammastasi. Miksi olisin, kun voihan minultakin joskus hampaat irrota. Rakastuin sinuun sellaisena kuin olet. Niin kuin sinäkin minuun, sellaiseen naiseen, joka on oma itsensä.

Minua pelotti luottaa uudestaan mieheen, niiden edellisten paskojen parisuhteiden jättämien traumojen, jätetyksi tulemisen pelkojen, tunteilla pelleilyjen jälkeen.. Pelotti niin pirusti, että olisin ollut liian tylsä, en olisi ollut riittävän hauska, en olisi ollut tarpeeksi kaunis. Vielä silloin tällöin nuokin pelot ja epävarmuudet minua vaivaa, koska keskivaikea/vaikea masennus vaikuttaa myös siihen, miten huonona, rumana, riittämättömänä itseni näen ja koen.

Mutta sinä ymmärrät, sinäkin tiedät mitä masennus on. Sinä tuet minua, kun minulla on tosi vaikeaa. Minäkin haluan olla tukena sinulle, niin kuin olen ollutkin. Otat lähellesi ja halaat, silität hellästi, sanot että kyllä me tästä eteenpäin päästään, luot toivoa minulle, meille. Pidät huolta minusta melkein kaikin tavoin, kuinka vain voi toisesta ihmisestä pitää huolta. En ymmärrä vieläkään sitäkään, miksi toit minulle yhdenkin kerran sänkyyn aamupalaa, vaikka minulla oli edellisenä iltana ja vielä aamullakin ollut oikein känkkäränkkä kiukkua sua kohtaan jostain asiasta. Tai kun olen huonolla tuulella ja kiukuttelen sulle puhelimessa kun on ikävä, koska oot siellä reissussa rekallasi monta päivää, niin sinä sanot jotain kaunista ja minä häkellyn taas siitäkin, että miten minä ansaitsen niitä kauniita sanoja, vaikka olen joskus kuulemma hieman haastava, niin kuin olet minulle sanonut useamman kerran, mutta siitäkin sinä olet sanonut pitäväsi minussa, koska kerron suoraan miltä minusta milloinkin tuntuu.

Minä menen lukkoon, kun minulla on vaikeaa, en pysty joka kerta tulla sun lähelle kun on vaikea hetki, mun traumojeni ja tunnelukkojeni kanssa. Mutta sinä tiedät sen, olen sen sinulle kertonut. Tulet lähelleni, kun minä en pysty. Sinä, mieheni, tiedät minun tunnelukoista, traumoistani, elämänhaavoistani, eniten kuin kukaan muu. Olemme olleet tähänkin asti avoimia toisillemme ja puhuneet kaikki asiat läpi, mitkä meitä molempia on vaivannut tai ahdistanut. Ehkä meidän parisuhde saikin silloin alussa oikeanlaisen alun, kun aluksi kirjoitimme toisillemme vaikeammista asioista, masennuksesta, uupumuksesta. Löytyi ensimmäistä kertaa elämässä se henkinen yhteys, jollaista en ollut aiemmin yhdenkään miehen kanssa kokenut. Etkä sinäkään ollut sellaista kokenut ennen kuin tutustuimme. Molemmat olimme aivan ihmeissämme, että ”mitä tässä oikein on tapahtumassa?” Vaikka tuolloin välillämme oli muutama sata kilometriä, vaikka sinä ajelit työautollasi ympäri Suomea, minulla oli tunne, joka kumpusi siitä henkisestä yhteydestä, että minun ei tarvitse olla huolissani, ettet hylkäisi minua jonkun toisen naisen takia, että voin luottaa siihen, ettei niin tulisi käymään.

Viime vuonna muutin luoksesi, pikkuhiljaa syksyä/talvea kohti, myös minun kaksi kissaa muuttivat tänne, sekä hevoseni, jolle piti hankkia heppakaveri, ettei tarvitse yksin hevosen olla. Rakastan sitäkin sinussa, miten olet huolehtinut myös eläimistäni, että niilläkin olisi hyvä olla.

Olet valinnut minut puolisoksi, naiseksesi, rakkaaksesi, elämänkumppaniksi. Minä olen valinnut sinut, me sovimme hyvin yhteen, minulla ei ole koskaan ollut noin ihanaa miestä niinkuin sinä olet (sen olen sinulle monta kertaa sanonut). Haluamme olla yhdessä. Minun traumat ovat jo vähän pienentyneet, koska ne saavat tulla näkyviin meidän parisuhteessa. Sanot minua kauniiksi, vaikka en meinaa uskoa sitä. Sanot mun pyllyä herkkupepuksi. Ihailet minun pitkiä hiuksia. Hullaannumme toisistamme kun rakastelemme, tiedämme mistä kumpikin tykkää. Näet minun naamassani suklaan syömisen aiheuttamien näppylöiden taakse, minun sisimpääni. Meidän ajatusmaailmamme kohtaa. On meillä välillä huumoriakin, vaikka tämä masennus yrittää sitäkin vähentää. Maailman paras paikka on kainalossasi, siinä sinun vieressä, lämpimässä peiton alla. Olet minulle niin rakas, ettei sanat riitä kertomaan sitä. Sanon sinua usein komeaksi, sinä et meinaa uskoa sitä. Jään välillä tuijottamaan sinua, komeaa miestäni, kun olet niin rakas, enkä vieläkään tajua, miten minulla voi olla noin ihana mies.”