Havaintoja parisuhteesta

Eron jälkeen on poutasää

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Ero on pieni kuolema, niinhän sitä sanotaan. En halua kirjoittaa kuolemasta, enkä siitä, että eron jälkeen on käytävä läpi ne samat vaiheet kuin läheisen kuoleman jälkeen. Kyllä te ne tiedätte, viisiportainen matka, joka alkaa shokkivaiheesta, jatkuu kieltämisen, vihan ja surun kautta lopulta hyväksymiseen.

Enkä halua jäädä pohtimaan sitä, että eron koittaessa, matka saattaa jäädä liian pitkäksi aikaa siihen portaalle, jossa viha asustaa ja joka johtaa siihen vastenmieliseen ilmiöön, jossa yhteistä lasta käytetään koston välineenä, ja kuinka seuraavaan vaiheeseen menemättä jättäminen johtaa lopulta kaiken elämän ympäriltä tuhoavaan katkeruuteen, jossa tekee eniten väärin omalle elämälleen.

Enkä halua puuttua syihin, jotka eroon lopulta johtaa ja en varsinkaan halua kirjoittaa riviäkään siitä, että kuka on eroon enemmän syyllinen kuin toinen, sillä syyllisiä on melkein jokaisessa tapauksessa aina kaksi. Kieltämättä se on helpompaa syyttää vain sitä toista osapuolta ja täten ulkoistaa itsensä eron syiltä. Näin toimimalla jää se epämiellyttävä matka oman itsensäkin kanssa tekemättä. Saa jatkaa eloansa siinä omassa valheellisuudessaan.

Haluan kirjoittaa erosta mahdollisuutena ja siitä, että ero ei ole minkäänlainen häpeä. Sain postia naiselta, joka halusi, että kirjoitan erosta niin, että siihen ei sisälly häpeää ja tunnetta epäonnistumisesta. Se oli kaunis ja helppo pyyntö toteutettavaksi, sillä ero ei ole minkäänlainen häpeä eikä merkki epäonnistumisesta. Sitä ei kannata kysyä erään seurakunnan kirkkoherralta, joka ei suostu vihkimään eronneita ja tulee täten tuominneeksi kokonaisen ihmisyyden.

Ero ei ole merkki epäonnistuneesta ihmissuhteesta, se on vain ihmissuhde, joka on päättynyt. Kahden ihmisen välinen suhde, joka ei ollutkaan se, joka oli tarkoitettu pysyväksi ja vaikka päätös erosta on usein enemmän yhden ihmisen tahto, niin yhtä kaikki ero ei ole epäonnistumisen tuotos.

Me pelkäämme epäonnistumista niin paljon, että se estää meitä onnistumasta. Miksi eroon päättynyt ihmissuhde olisi jotenkin häpeän asia tai yhtälailla miksi konkurssiin päättynyt yritystoiminta olisi häpeän asia. Sehän on kaukana häpeästä, sillä se on kuitenkin merkki, että on uskaltanut edes yrittää. On uskaltanut laittaa itsensä likoon ja tehnyt varmasti niin kuin on parhaaksi nähnyt. Häpeällisempää olisi olla koskaan yrittämättä yhtään mitään sillä ajatuksella, että eipähän ainakaan tule pettymystä.

Kuka meistä muka osaa toimia elämässään koko ajan oikein? Kuka meistä valitsee aina oikein ja on kerrasta aina asian ytimessä? Ihmisellä on oikeus tehdä virheitä ja ihmisellä on oikeus tulla toisiin ajatuksiin. Eroon päättynyt ihmissuhde on ihmissuhde, joka on päättynyt. Epäonnistumisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Missä siinä on epäonnistuttu? Ihmissuhteissa ja rakkaudessa on kyse tunteista ja ei kai tunteiden kentällä sana epäonnistuminen ole edes käytössä.

Palaan hetkeksi alussa esittämään viisiportaiseen prosessiin, jossa hyväksyminen on merkki jostain isosta, joka ihmisen sisällä on liikahtanut. Hyväksyminen on merkki siitä, että on ymmärtänyt katsoa peiliin ja löytänyt sen itsessä olevan syyn erolle. Katsos kun ei ole eroa, jossa syy on vain siinä toisessa. Hyväksyminen on samalla vaatimus sille, että voi aloittaa seuraavaa parisuhdetta. Sillä on paremmat edellytykset onnistumiselle, kun on kaivanut itsestä esille sen osuutensa edelliseen eroon. On niin paljon helpompi kitkeä se tapa käytöksessään, kun tunnistaa sen itse.

Voihan se olla niin, että uusi parisuhde tulee eteen jo aiemmin ja tuntuu valtavan hienolta ja erilaiselta siinä alkuhuumassa, vaikka ei ole käynyt itsensä kanssa minkäänlaista vuoropuhelua, mutta kun alkuhuuma on saateltu loppuun, niin parisuhde jatkuu siitä pisteestä mihin se edellinen loppui. Ihminen ei ole oppinut mitään ja alkaa toistaa samoja virheitä.

Minä en kirjoita tätä mitenkään ulkopuolelta, kirjoitan täysin omista kokemuksista, sillä olen ollut yhtä keskeneräinen ja itsepetoksellinen kuin kaikki muutkin. Olen harpponut viisiportaisessa prosessissa portaita useamman kerrallaan ja lentänyt siinä vauhdissa niskoilleni takaisin alas. Silti en ole kokenut häpeää, sillä olen oppinut olemaan armollinen, itselleni ja muille. Ihmisyydessä pitää olla tilaa keskeneräisyydelle ja jos asioista halutaan puhua termillä epäonnistuminen, niin ihmisyydessä pitää olla tilaa epäonnistumiselle.

Tämäkin yhteiskunta on täynnä ihmisiä, jotka osaavat parhaiten tuomitsemisen taidon. Voi helvetti sentään, että kuinka ihanaa onkaan tuomita toisia ihmisiä heidän tekojensa ja päätöstensä edessä. Onneksi asian voi kuitata olankohautuksella ja silkalla välinpitämättömyydellä, sillä ihminen, olkoon hän vaikka minkä seurakunnan kirkkoherraa tai jumalaa olevinaan, joka tuomitsee ja jakelee tuomioitaan, on ihmisyyden irvikuva, jonka elämä täyttyy sillä, että saa kokea itsensä jumalan kaltaiseksi ihmisen yläpuolella kulkevaksi harhakuvaksi.

Hyväksyminen. Sen jälkeen kaikki on taas uudelleen mahdollista. Ero on mahdollisuus, kun sen ottaa mahdollisuutena. Ero ei ole negatiivinen sana, vaan sillä voi olla elämää uudelleen rakentava voima. Se vain on niin, että tulevaisuuteen ja kohti uutta on vaikea kävellä takaperin, niin että näkee koko ajan menneisyyteen, vaan helpompi tapa on tehdä ensin menneisyyden kanssa tilinsä selviksi ja kääntää itsensä kävelemään suoraan kohti tulevaa niin, että menneisyys näkee enää kävelijän selän ja siinä vaiheessa jos haluaa vähän näpäyttää menneisyyttään, niin voi vaivihkaa näyttää sille vähän vaikka persettä, mutta pääasia on se, että kävelee ylväästi ja häpeilemättä kohti jonkun uuden alkua, katsomatta enää taaksensa, sillä edessä on niin paljon enemmän kaikkea kauniimpaa katseltavaa.

Surraan aikamme rakennuksen sortumista, mutta sen jälkeen rakennetaan tilalle uusi, entistä komeampi rakennus. Vai onko jollain joku parempi ehdotus sille, miten nämä asiat tulisi hoitaa?

X