Havaintoja parisuhteesta

”Ex-vaimoni on elämäni nainen, olemme sitten yhdessä tai emme”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Halusin jakaa oman parisuhdekokemukseni, koska blogistasi on ollut paljon hyötyä minulle ja (ex)vaimolleni! Ehkä kokemuksestamme voisi olla hyötyä jollain tavalla muillekin. Tarina on pitkä ja minusta ei taida olla tarinan kertojaksi, mutta voit halutessasi hyödyntää tästä kertomukesta ja ajatuksistani vaikka vain osasia.

Meidän tapauksessa ero oli parasta mitä parisuhteellemme on tapahtunut.

Olen alle nelikymppinen mies, ja puolisoni on noin kolmekymppinen. Viimeisen 10 ajan olemme aina tehneet kaiken lyhyellä harkinnalla, eletty tunteella, ja asiat yleensä järjenvastaisessa järjestyksessä.

Pyysin jo seurustelusuhteen alkuvaiheessa puolisoani muuttamaan nopeasti luokseni asumaan. Puolisoni kosi minua, kun ei jaksanut odottaa minun kosintaani. Muutettiin yhteiseen omakotitaloon hyvin lyhyen seurustelun jälkeen.

Alkuvuodet suhteessa olivat rakkauden huumaa, huoletonta elämää ja bilettämistä, tehtiin kaikki yhdessä. Sitten tuli lapset. Naimisiin mentiin kätevästi ensimmäisen lapsen ristiäisissä. Häämatkalla saatiin hieman hengähtää arjesta ja kahdenkeskistä aikaa. Koliikkilapsi vei kuitenkin yöunet ja uupumuksen ensimmäiset merkit alkoivat olla ilmassa. Ajateltiin että samaan väsyyn on paras hankkia toinenkin lapsi.

Keksittiin lisäksi rakentaa uusi omakotitalo, jotta olisi enemmän lapsille tilaa. Rakentaminen aloitettiin pian toisen lapsen syntymän jälkeen. Talokin piti rakentaa itse, jotta säästyisi rahaa. Samaan aikaan minun työpaikallani meni hyvin, tekemistä oli yhdelle ihmiselle ainakin kolmen edestä.

Vaimoni tuskaili vuokra-asunnossa kahden pienen lapsen kanssa ilman minun tukea ja tukiverkostossamme tapahtui vakavia sairastumisia. Itse vietin päivän ensin palkkatyössä, illaksi ja yöksi menin rakentamaan taloa, kotona kävin vain nukkumassa ja syömässä.

Vihdoin kun omakotitalo tuli valmiiksi, piti elämämme ”luksusaika” alkaa. Vaimoni sairastui kuitenkin väsymykseen ja jäi koko kesäksi kotiin sairaslomalle, lapset menivät hoitoon. Olin kateellinen, yrittäjänä ”en voinut lomailla” kotona vaikka olin väsynyt.

Olin kuitenkin sitä mieltä että pystyin sillä hetkellä mihin tahansa, ja aloin haaveilemaan talon myymisestä voitolla ja uuden rakentamisesta. Tuntui että olin voittamaton. Parisuhteessa alkoi mennä todella huonosti.  Näin asian siten, että olin antanut kaikkeni parisuhteen ja hyvän elämän eteen, mahdollistamalla elämän hulppeassa uudessa omakotitalossa.

Olin jatkuvasti huonolla tuulella ja raivostuin kun töistä saapuessa koti oli kuin räjähdyksen jäljiltä. Vaimo ehdotti parisuhdeterapiaa, enkä ymmärtänyt syytä, en nähnyt meissä mitään vikaa, olinhan täydellinen puoliso joka hoitaa kaikki, auton korjauksesta omakotitalon rakentamiseen.

Vaimoni tuntui etääntyvän minusta. Ajattelin että hän ei enää välittänyt minusta, mutta oli ”nauttimassa vain etuuksista”. Emme puhuneet enää juuri muista kuin pakollisista asioista.

Olin itse ajautumassa pisteeseen, jossa olin jo kokeillut alkaa etsiä seuraa netistä, koska kotoa en kerran läheisyyttä ja rakkautta saanut. Moraalini kuitenkin yritti estellä minua ja aloin ajatella, että asiaan pitäisi keksiä joku muu ratkaisu. En tiennyt että vaimoni oli jo saanut minut kiinni seuranhausta, ja kun ehdotin itse parisuhdeterapiaa, oli jo liian myöhäistä.

En ollut huomannut edes vaimoni nimetöntä sormea, josta vihkisormus oli kadonnut jo viikkoja aikaisemmin. Joulun jälkeen hän ilmoitti, että muuttaa pois yhteisestä kodistamme, koska jos nyt eroaisimme, pystyisimme vielä pitämään välimme lasten vuoksi jollain tavoin kunnossa, pian sekin olisi liian myöhäistä.

Emme voineet kuitenkaan erota paperilla, koska verottajan näkemys oli, että uudesta talosta voisi mahdollisesti tulla vaimolleni myyntivoittoveroa maksettavaksi mikäli talo myytäisiin.

Vaimoni paukutti Whatsappilla katkerassa viestitulvassa kaikki syytökset paskasta käyttäytymisestäni vuosien takaa. En tunnistanut itseäni. Olin huomioinut aikaisemmat toki vihanpuuskani, mutta nyt vasta huomasin niiden seuraukset, eikä vaimoni ollut vihan pelossa uskaltanut puhua minulle vaikeista asioista enää pariin vuoteen.

Olin aina ajatellut että olen se tarinoiden hieno isä ja huomioiva aviomies. Olin kaikkea muuta, syyttelin vaimoani pienistä ja mitättömistä asioista, enkä viettänyt aikaa lasteni kanssa.

Sydämeni alkoi reistailla enkä saanut juuri nukuttua. Työterveydessä kerrottiin, että minulla on paha työuupumus sekä lievä masennus. Minun oli pakko pysähtyä, ja jäädä pois töistä, sekä jättää työpaikka työntekijöiden varaan.

Aluksi stressitaso vain nousi, mutta kun sain töistä viestiä, että siellä kyllä pärjätään ilman minuakin, pystyin rauhoittumaan. Nukuin kokonaisia vuorokausia. Vietin todella paljon aikaa lasten kanssa, ja heihin alkoi löytymään syvempi kontakti. Huomasin viihtyväni todella hyvin heidän kanssaan, enkä olisi halunnut luopua heistä enää ex-vaimon vuoroviikoilla.

Ex-vaimoni uskalsi eron jälkeen viestien välityksillä avautua minulle lisää huonoista puolistani, kun en ollut paikalla suuttumassa. Kohtasin itseni viestien kautta, eikä se ollut helppoa. Huomasin vasta nyt, kuinka huonosti olin häntä kohdellut, ihmistä jota rakastan. Olin pitänyt töitäni prioriteettilistani kärjessä. Minulle asiakkaat ja työt olivat olleet tärkeämpiä kuin perheeni. Eron edetessä riuduin lapsettomat viikot neljän seinän sisällä, surren eroa ja vihaten itseäni.

Sairaslomani jälkeen lopetin ylityöt töissä. En jäänyt vapaaehtoisesti töihin tekemään rästitöitä, mykistin puhelimeni työasioista viikonloppuisin ja keskityin lapsiini ja vapaa aikaan.

Ilmoitin yhteistyökumppaneille että minua ei ole enää soveliasta häiritä viikonloppuisin, koska maailma ei kaadu muutamaan päivään. Kävin työterveyden mahdollistamalla työterapeutilla ja ammattilaisilla juttelemassa asioista, ja muutaman kerran teimme ex- vaimoni kanssa yhteiskäynnin, jolloin ex-vaimoni pystyi kertomaan omat näkemyksensä. Tajusin kuinka huono aviomies ja isä olin ollut, olin ajatellut vain omia tarpeitani.

Lupasin ex-vaimolleni, että en enää koskaan ole hänelle vihainen. Lupasin auttaa häntä taloudellisesti mahdollisuuksien mukaan ja huolehtia lapsista ja heidän tarpeistaan myös hänen hoitoviikoillaan, vaikka emme olisikaan enää yhdessä. Yhteishuoltajuus sujui hyvin. Kerroin että haluaisin olla hyvissä väleissä myös hänen uuden mahdollisen miehensä kanssa, vaikka se sattuisikin minuun. Tekisin mitä tahansa jotta hänellä ja lapsilla olisi hyvä olla.

Aloin jaksamaan taas elämää, huomasin että en menetä hermojani enää pienistä vastoinkäymisistä. Olin ehtinyt miettiä käyttäytymistäni ja syitä niihin, vaikka en osaan vieläkään ole saanut vastauksia. Luin paljon parisuhdeblogeja ja pystyin peilaamaan eri tilanteita meidän parisuhteeseemme. Tuntui että olin vihdoin saanut ”pääni pois perseestä”.

Eräänä viikonloppuna laitoin humalassa ex-vaimolleni viestillä, mitä tunnen häntä kohtaan. Kerroin kuinka kaipaan häntä, ja että minulla ei ole ollut ketään muita hänen jälkeen, eikä ehkä koskaan tulisikaan. Hän vastasi, että ikävöi myös meidän hyviä aikoja, mutta pelkää että paluuta ei ehkä enää olisi.

Viestittelimme paljon, useita viikkoja. Kävimme läpi riitatilanteitamme ja elämäämme, selvitimme tunteitamme mistä käyttäytymismallimme johtuivat. Tulimme siihen tulokseen, että olimme yrittäneet muuttaa toista, kun molempien olisi pyytänyt yrittää muuttaa itseämme.

Ex-vaimoni ei ollut enää keksinyt ratkaisua minun parantamiseeni, ja oli tullut tilanteeseen, jossa ero oli viimeinen keino joko vakuuttaa minut itsekkyydestäni, tai paeta minua ja negatiiviseksi muuttunutta ajatusmaailmaani. Lupasin, että vaikka mitä tapahtuisi, hänen ei tarvitsisi koskaan enää pelätä sanoa tai kysyä minulta mitään.

Lopulta hän halusi tunnustaa, että oli itsekin yhdellä reissulla halannut ja suudellut vierasta miestä, ja asia oli vaivannut hänen omatuntoaan siitä lähtien. Huomasin että pystyin käsittelemään asian uudella tavalla. Pystyin näkemään tapahtuman syyt ja motiivit rationaalisesti. Molempien yllätykseksi en räjähtänytkään täyteen vihaa, vaan kerroin rehellisesti, että annan hänelle kaiken anteeksi, ja se helpotti häntä.

Päätimme että katsomme rauhassa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Molemmilla on taas vahvoja tunteita toisiamme kohtaan, eikä yhteenpaluumme ole enää poissuljettu vaihtoehto. Tällä kertaa puhuisimme toisillemme ihan kaikesta, kertoisimme niin hyvät ja huonot ajatuksemme, ja selvittäisimme yhdessä ongelmat ja olisimme toistemme tukena. Hän lupasi olla avoimempi ajatuksistaan ja minä lupasin huomioida myös hänen tarpeensa.

Tarinamme loppuratkaisu on vielä kesken, mutta eropäätös oli silti paras päätös mitä vaimoni on meille tehnyt. Vaikka emme enää jatkaisikaan yhdessä, minusta tuli parempi ihminen sekä isä. Olen varma, että hän on minun elämäni nainen, olimme sitten yhdessä tai ei.

 (Haluan kiittää sinua Havaintoja Parisuhteesta blogista. Moni juttu on avartanut ajatusmaailmaani, ja se on ollut yksi suurimpia vaikuttajia ”parantumiseeni”.)

Lue myös

X