Havaintoja parisuhteesta

”Faija. Sen pitäisi olla suomenkielen kaunein sana”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”Mä halusin kertoa meidän isästä. Hän jos kuka on tarinansa ansainnut. Valitettavasti en ole ammatiltani kirjoittaja, eli kaikkea en pysty kirjoittamaan tai ääneen sanomaan.
 
Aloitetaan ihan alusta.
Oli mies, joka oli pettynyt elämänsä naisiin ja pienen poikansa kanssa hakivat parempaa huomista. Oli nainen joka oli pettynyt elämänsä miehiin ja kahden pienen poikansa kanssa hakivat parempaa huomista. Nämä kaksi löysivät toisensa. Perustivat perheen. Vankan tukijalan lapsille. Ja heitähän tuli. Ensin tuli tyttö, sitten tuli toinen ja vielä kolmaskin.
 
Siinä se oli. Heidän perhe. Yhdessä perustettu, yhdessä rakennettu. Kaiken piti olla hyvin. Paremminkin kuin hyvin, omakotitalo, isällä oma firma, äidillä työpaikka, kuusi lasta.
 
Sit se iski. Koko voimallaan. Se kauhein sana mitä Suomen kielessä on.
 
Se alkoi viattomana selkäkipuna. Sitä hoidettiin kuten selkäkipua hoidetaan; Kipulääkkeillä ja jumpalla. Eihän nuorella voi muuta vikaa olla. Liikut vain enemmän, että lihakset vahvistuu, syöt lääkkeesi että kipu pysyy poissa.
Ei se pysynyt poissa. Se jatkui ja jatkui. Vuoden verran sitä hoidettiin arvaamalla ja kun oikea diagnoosi tuli, oli jo liian myöhäistä.
 
Syöpä.
 
Lääkäri antoi 3-6kk elinaikaa. Pahasti levinnyt. Ei mitään tehtävissä.
Siinä oli mies ja nainen ison edessä. Mitä nyt?
Sairaalavuoteella sanottiin ”Tahdon”, kunnes kuolema meidät erottaa. Helppo lupaus? Eihän elinaikaa ollut jäljellä kuin kuukausia. Tilaisuus oli murheellinen, pappikin itki. Kaikki tiesi mitä tuleman piti. Kolme päivää tämän jälkeen äiti kuoli. Oli kulunut kaksi viikkoa oikean diagnoosin saannista. Munuaissyöpä.
 
Siitä alkaa meidän tarina. Meidän perheessä on aika ennen äidin kuolemaa, ja on aika äidin kuoleman jälkeen. En muista paljoakaan ennen kuolemaa, olinhan hyvin pieni, vasta 4-vuotias. Pikkusiskoni ei muista mitään, hän oli 1,5-vuotias. Minä olen se keskimmäinen tyttö.
 
Joku voisi ajatella, että meidän tarina on murheellinen. Täynnä surua. Ei se ole. Meidän tarina on tarina selviytymisestä, siitä miten yhden miehen elämän kantava voima on aina hänen lapset. Miten suurimman murheen keskellä löytyy aina se hyvä, se mikä saa jatkamaan huomiseen, saa nousemaan aamulla sängystä.
 
Vuonna 1986 ei ole helppoa jäädä neljän lapsen yksinhuoltajaksi (äidin kaksi poikaa siirtyi biologisen isän huoltoon). Ei ollut tukipuhelimia, ei ollut vertaistukiryhmiä, ei ollut mitään apua. Ei ollut ketään joka olisi kokenut saman. Ei ollut ketään kertomassa miten tästä jatketaan.
Oli vain sosiaalivirasto, jossa oltiin sitä mieltä, että mies ei voi tästä selvitä vaan lapset pitää antaa pois. Parempaan paikkaan.
 
Mä olen isälleni paljosta kiitollinen. Meillä ei aina ollut uusinta uutta, ei muodin mukaisia vaatteita, ei kaikkia leluja.
Meillä oli sohvannurkka mihin mennä viereen, syli aina avoinna, sängyssä tilaa kun yöllä pelotti, meillä oli katto pään päällä, ja aina ruoka pöydässä (klo 17, paree olla paikalla!). Meillä oli koti, meillä oli rakkaus, meillä oli myös toisemme.
Me selvittiin vain ja ainoastaan isämme ansiosta. Me lapset kasvettiin, meistä tuli nuoria ja tuli aikuisia. Meillä on kaikilla jo omat lapset.
 
Me ei saatu ikinä uutta äitiä, ei edes kokelaita. Meillä on ollut vain isä. Tai ei voi sanoa ”vain isä” koska hän ei ole ikinä ”vain”. Hän on kaikki mitä tarvittiin.
 
Nyt aikuisena on puhuttu paljonkin noista ajoista. Isä kiteyttää asiat hyvin; Onneksi oltiin me lapset, me hänet pelastettiin. Ei olisi selvinnyt muuten siitä surusta. Ainoa asia mikä häntä painaa, mistä hän on todella katkera, on lääkärin lupaama 3-6kk. Hänen piti saada vielä jopa puoli vuotta vaimonsa kanssa. Kaksi viikkoa diagnoosin saannin jälkeen äiti kuoli. Kaksi viikkoa aikaa. Se on liian vähän.
 
Nyt isä on jo vanha. Voi sanoa vanha, 75-vuotta (itseasiassa se on tänään 10.11). Vaikka ei sen väliä, hän ei vietä ikinä syntymäpäiviä. Turha soitella onnitteluja, lähettää lahjaa. Ei olla ikinä juhlittu sitä, koska ”mitä siinä on juhlittavaa?”. Me juhlitaan aina isänpäivää. Juhlitaan meidän isää. Tai oikeammin faijaa.
 
Faija. Sen pitäisi olla suomenkielen kaunein sana.”
X