Havaintoja parisuhteesta

”Haluaisin, että lapsemme olisivat vapaita ”joukoista”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Erään ”joukon” lapsi tässä hei!

Valaiseva hetki koitti minulle ja pikkuveljelleni pari vuotta sitten psykoterapiassa, kun terapeutti sanoi ääneen sen, mitä oltiin uumoiltu; mikä oli elefanttina olohuoneessa, luurankona kaapissa, mistä ei puhuttu: isämme on pahimman luokan narsisti.

Äiti on tämän ihmishirviön niin täydellinen uhri, ettemme oikein voi häntä auttaa.
Rikosilmoitus ei johtanut mihinkään.

Se, että noin 19 vuotta joutuu kasvamaan tuollaisen ”joukon” talossa, hiipimään villasukkasillaan sen talossa, todistamaan ja kokemaan perheväkivaltaa ja toivomaan jotain parempaa, jotain inhimillisempää, jotain siedettävämpää, hajottaa. Kerta kaikkiaan. Se vie itsetunnon, itsevarmuuden, rohkeuden ja ulosannin. Se tappaa minuuden, jos sellaista nyt ylipäätään edes kehittyy siinä myrkyllisessä ilmapiirissä, missä tämmöisen ”joukon” lapsi joutuu kasvamaan.
Veli muutti 16 vuotiaana pois kotoa.

Olemme viime vuosina paljonkin puhuneet veljeni kanssa. Veljeni käy nyt terapiassa.
Tiedostamme, kuinka pienestä onkaan ollut kiinni, ettemme olisi luisuneet päihteiden kautta pahoihin ongelmiin. Se pieni on ollut suku, mikä antoi meille sen, mitä me ei kotoa saatu: lämpöä, läheisyyttä, huolenpitoa ja rakkautta.

Kuinka me toivottiinkaan, että äiti olisi pelastanut meidät.
Mutta koska näin ei tapahtunut, veljeni on vihainen myös äidillemme.
Itselläni on kovin ristiriitaiset tuntemukset siitä asiasta; olisin vieläkin taipuvainen sääliin, vaikkei hän ehkä sääliäni ansaitsisikaan.

Terapia antoi vapautuksen vanhemmista. Tässä on nyt mennyt muutama vuosi ihan hyvin ilman niitä, ilman väkivaltaa, väkivallan uhkaa, ahdistusta ja painajaisia. Haluaisin, ettei lapseni tarvitsisi koskaan kokea puoliakaan siitä, mitä itse olen kokenut. Haluaisin, että lapsemme olisivat vapaita tämmöisistä ”joukoista”. Mikäänhän ei näitä ”joukoja” paranna, mutta josko ne olisivat katoava laji?

Näin toivoo erään joukon lapsi.”

X