Havaintoja parisuhteesta

”Haluan lapselleni mielummin kaksi ehjää kotia, kuin yhden rikkinäisen”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Rakastuin 20-vuotiaana korviani myöden mieheen, jonka olin tiennyt vuosikausia samojen kavereiden kautta. Olin aina pitänyt miestä ylimielisenä, tylsänä ja hieman raskaana persoonana. Kumminkin antaessani mahdollisuuden romanttiseen lähestymistapaan, huomasin miehen kasvaneen henkisesti.

Tai niin ainakin luulin. Tapailtuamme hieman yli pari kuukautta, huomasin odottavani lasta ehkäisystä huolimatta. Kerroin miehelle päätöksestäni jatkaa raskautta ja tarjosin ”vapaapääsyn” ulos tilanteesta. Mies oli halukas kasvattamaan lapsen kanssani parisuhteessa. Lapsi oli siis yllätys, mutta heittämällä elämäni parhain yllätys.

Pian tästä alkoi mies jäämään valheista kiinni, mistä milloinkin. Raskausaika oli henkisesti uuvuttavaa monien valheiden paljastettua ja uusien valheiden tullessa entisten päälle. Mies itki ja pyyteli anteeksi.

Hän oli myös paljon omilla menoillaan ja harrastuksillaan raskausaikana, mutta ajattelin hänen jäävän enemmän luokseni lapsen synnyttyä. Tässä vaiheessa aloitin jo tiedostamattani asioiden peittelyn ja elämämme kiillottamisen ulkomaailmalle, josta tulisin vielä maksamaan kalliit oppirahat.

Vauvamme syntyessä mies otti isyysloman golf-lomana ja koin jääneeni yksin vastuuseen uudesta elämäntilanteesta. Minä univelkaisena ja hormoonien ollessa täydellisessä epätasapainossa keitin vieraille kahvit ja tarjoilin pullat heidän tullessa katsomaan vauvaa, toisen ollessa pelaamassa. Aina kun ovi sulkeutui vieraiden perässä, purskahdin itkuun.

Lukemattomia kertoja koittaessani ottaa suhteemme ja perhe-elämämme epäkohdat puheeksi, sain osakseni vähättelyä ja välinpitämättömyyttä. Lapsemme ollessa noin kahden kuukauden ikäinen, ehdotin ensimmäisen kerran miehelle eroa. Mies käpertyi itkemään syliini kertoen, ettei kukaan muu koskaan ole saanut kotia tuntumaan kodilta ja pitänyt niin hyvää huolta hänestä. Tämä sulatti sydämeni ja päätin antaa vielä mahdollisuuden. Tietämättäni tuo hetki oli alku jojoilevalle suhteelle ja myrkyllisen käytöksen mahdollistamiselle.

Tästä vielä lähes kaksi vuotta hammasta purren pidin täydellisen perhe-elämän kulisseja pystyssä niin läheisille kuin sosiaalisessa mediassakin. Muutaman läheisen ystävän pidin ajan tasalla siitä, mitä neljän seinän sisällä tapahtuu.

Mies oli näytelmässä mukana: pääroolissa jatkuvasti mokaillen ja luottaen siihen, että minä sammuttelen hänen sytyttämiään tulipaloja ja maalaan hänestä mielikuvaa muille paremmaksi. Jos joku kritisioi minulle miehen käyttäytymistä, sai tämä bumerangina palautteen takaisin; kyllä miestä kiinnostaa, kyllä hän on ollut lapsensa kanssa ja niin läsnäoleva ja rakastava isä onkin ja minuakin kohtelee hyvin. En ole varma pelkäsinkö kulissien kaatuvan kokonaan, jos joku pääsisi tahtomattani kurkkaamaan esiripun taakse vai valehtelinko siinä vaiheessa vielä itsellenikin ja uskoin siihen. Varmaan alintajuntaisesti molempia.

Mies ei koskaan käyttäytynyt fyysisesti väkivaltaisesti minua tai lasta kohtaan, vain materiaa kohtaan, kuten hajoittamalla tavaroita ja lyömällä seinään. Uhkaavia läheltä-piti tilanteita kyllä suhteessa oli, mutta anteeksipyyntelyn ja ikuisen rakkauden vannomisen jälkeen annoin nekin hetket anteeksi. Valehtelu ja omien menojen laittaminen minun ja lapsen edelle jatkui.

Yritin kaikilla tavoilla kannustaa ja kantaa vastuuta miehen ja lapsen välisestä suhteesta. Hyvällä kuin pahallakin, kunnes tajusin etten voi pakottaa toista aikuista ihmistä tekemään mitään. Suhteen muodostaminen lapseen on vain ja ainoastaan isän, ei äidin eikä kenenkään muun vastuulla.

Miehen tunneälykkyys oli olemattomalla tasolla sekä kodin siisteyden ja ylläpitämisen taitoa hänellä ei ollut, jonka seurauksena koin hoitavani kahta lasta kotona. Illat olivat henkireikiäni, sillä mies meni useasti lapsen kanssa samoihin aikoihin nukkumaan ja silloin oli minun aikani hengittää.
Mies ei kehunut tai kiittänyt ja piti minua itsestäänselvyytenä. Olin aina häntä varten olemassa, tarpeeseen kuin tarpeeseen.

Suurimmat henkiset arvet suhteesta kuitenki jätti kiristäminen lapsen viemisellä pois, kun yritin ottaa eron puheeksi. Ei riitä yksi eikä kaksi kertaa, kun olin polvillani maassa itkien ja anellen mieheltä armoa asiaan, mutta turhaan. Muistan kerran, kun ystäväpariskunta tuli vierailemaan toisesta kaupungista ja heidän ollessa oven takana odottamassa sisäänpääsyä, minä tärisin keittiön lattialla itkien ja pyytäen miestä lopettamaan kauheiden mielikuvien syöttämisen päähäni. Mies katsoi minua kylmästi ja halveksuen alaspäin maahan nakertaessaan paprikaa ja nauttien vallan tunteesta. Siitä muutamien minuuttien jälkeen keräsin itseni ja toivotin hymyillen vieraat tervetulleeksi brunssille, minkä minä ja elämäni rakkaus olimme heille valmistaneet.

Tämä olikin asia, jolla hän sai minut pitkittämään väistämätöntä ja pitämään minut varpaillani; uhkailu lakimiehillä ja oikeustoimilla. Yritin monesti selittää hänelle joidenkin asioiden olevan pyhiä, kuten esimerkiksi lapsen. Tiettyjä rajoja ei ylitetä, vaikka kuinka pelkäisi eroa tai olisi vihainen. Tästä huolimatta tämä julma tapa vain jatkui. Jälkeenpäin olen tajunnut, ettei miehellä olisi ollut mahdollisuuksia viedä lasta hyvältä äidiltä eikä hän varmasti koskaan sitä olisi edes tehnyt, kunhan käytti minun kaikkista arinta kohtaa aseena minua vastaan. Ei hän eron sattuessa olisi ottanut isompaa roolia isyydessä, kuin suhteessakaan.

Asia hävettää nykypäivänä mietittynä, etten ollut tarpeeksi rohkea ja tietäväinen tämän asian suhteen, mutta yritän olla armollinen menneisyyden itselleni. Silloin pelko lapsen menettämisestä oli todellinen kokemus ja syy jatkaa suhteessa.

Noin puoli vuotta ennen lopullista eroa sanoin miehelle, että olen aivan loppu ja valmis eroamaan. Miehen ollessa taas eri mieltä, ehdotin pariterapiaa kumminkin sellasseella ehdolla, että hän varaisi ajan sinne.

Hän näyttäisi olevansa tosissaan asian suhteen hoitaessaan lapselle hoitopaikan käynnin ajaksi ja varatessaan ajan. Kuukauden päivät tästä muistuttelin, mutta mies ei tehnyt asian eteen mitään.
Samoihin aikoihin aloin oireilemaan psyykkisesti ahdistuskohtauksien muodossa.

Viimeinen kirsikka kakun päälle oli minun löytäessäni todisteita taloudellisesta väkivallasta, jonka mies kielsi todisteista huolimatta. Sinä kauniina kesäpäivänä päätin, että jätän mieheni.

Kumminkin elämällä on tapana yllättää ja tällä kertaa se yllätti tiputtamalla elämääni aivan uskomattoman ihmisen, joka muistutti minua miltä tuntuu olla hyväksytty sellaisena kuin on ja rakastettu. Aloimme tutustumaan toisiimme vielä ollessani parisuhteessa, mutta jo kumminkin päätöksen erosta tehneenä. Vaikka mitään fyysistä ei ennen eroa tapahtunutkaan, en voi sanoa ettenkö olisi virallisen määritelmän mukaan emotionaalisella tasolla pettänyt kumppaniani. Pettämiseltä se ei vieläkään silti tunnu, sillä olin jo siinä vaiheessa ollut niin kauan niin kauana tunnetasolla miehestä.

Tämä elämääni tupsahtanut ihminen muistutti minua siitä, että olen sen kaiken rakkauden ja huolenpidon arvoinen. Tämä kaikki sai minua vauhdittamaan eroa ja jätin miehen lopullisesti.

Mies ei ollut yllättynyt siitä, että haluan erota, vaan siitä että ensimmäistä kertaa koskaan en ollut puhuttavissa ympäri. Hän itki ja ehdotti pariterapiaa, johon vastasin sen junan menneen jo. Lopulta sain syytökset niskaani siitä, miten rikoin meidän perheen ja lapsemme tulee kasvamaan kieroon tämän seurauksena. Sanoin miehelle, että siitä vasta lapsi olisi kieroon kasvanut jos olisi kasvannut meidän kahden kanssa saman katon alla. Sanoin myös lauseen, jonka olen joutunut sanomaan monesti ihmisille eroilmoituksen jälkeen; minä en suostu tuntemaan huonoa omatuntoa siitä, että tarjoan lapselleni mielummin kaksi ehjää kotia, kuin yhden rikkinäisen.

Erosta tulee pian vuosi ja vieläkin hän saa käytöksellään minulle pahaa mieltä ja ahdistusta. Yritän antaa hänelle ja hänen ylpeydelleen aikaa toipua jätetyksi tulemisesta, mutta välillä mietin muuttukohan mies koskaan.

Aloitin terapian eron jälkeen, jossa käytiin läpi miehen kolmen vuoden aikana tehtyä tuhoa. Ajoittain turhauttavaa käydä terapiassa opettelemassa toimintatapoja tulla vaikean ja hankalan ihmisen kanssa toimeen, vaikka sen vaikean ja hankalan ihmisen pitäisi käydä hoitamassa itseään. Terapiassa myös tajusin olevani lähes jokaisen henkisen väkivallan muodon uhri.

Mitä toiseen mieheen tulee, se oli lyhyt, mutta sitäkin kauniimpi suhde. Ehkä seuraavaksi kirjoitan hänestä, sillä hän ehdottomasti ansaitsisi oman tekstinsä. Uskon silti, että universumi järjesti tarkoituksella miehen elämääni vetämään minut pois suhteesta, ennen kuin mielenterveyteni olisi alkanut horjumaan entistäkin enemmän. Hän antoi voimaa aloittaa uusi ajanjakso elämässäni ja muistutti siitä mitä olen; hauska, seksikäs, syvällinen, fiksu ja kaunis. Uskon myös siihen, että hänen kanssaan ei pitänytkään syntyä pidempiaikaista suhdetta, vaan hän oli tärkeä vierailija elämässäni, jonka jälkeen oli aika keskittyä itseeni.

Viime syksynä alkoi siis matka tutustumaan ei vaan sinkku-itseeni, vaan myös sinkkuäiti-itseeni. Ja pian vuoden mittainen matka on ollut välillä pelottavaa, välillä kaunista ja ihanaa. Eniten opettavaista ja eheyttävää. Ero oli elämäni paras päätös ja vaikka välillä on ollut vaikeaa, se vaikeus on ollut lastenleikkiä aikaisempaan. Olen kliseisesti sanottuna oppinut nauttimaan yksinolosta eikä ole kaipuuta parisuhteelle vielä pitkään aikaan. En etsi rakkautta, mutta en myöskään sellaissen tielle sattuessa työnnä sitä pois.

On ollut ihanaa käyttää kaikki se aika, mikä ennen meni yrittäen kasvattaa toista ihmistä henkisesti (mikä on jo siis lähtökohtaisesti huono asia suhteessa, jos haluaa toisen muuttuvan radikaalisti parempaan suuntaan), itseeni ja lapseen. Elämäni on kevyempää monellakin eri tavalla lapsen kanssa kahdestaan asuen, vaikka välillä koenkin olevani häkissä miettiessäni, että joudun olemaan lapsen täysi-ikäistymiseen asti hänen isänsä kanssa tekemisissä. Onneksi on pettämätön optimistisuuteni, joka jo varmaan kohdussa on kiinnittynyt minuun ja uskon koko sydämestäni, että mies pystyy vielä joku päivä itsereflektointiin ja kehittymään ihmisenä, vaikkakin on sanonut olevansa nyt paras versio itsestään eikä toivo koskaan muuttuvansa.

Mitä kaikkea olen oppinut tästä? Ainakin sen, etten enää ikinä pidä kulisseja elämästäni. Ensinnäkin, sellainen kuluttaa ihmisen loppuun ja meinasi kohdallani viedä mielenterveyden. Ja kenenkään ihmisen suojelu tai puolustelu ei ole sen arvoista.

Toisekseen, ihmiset ihmettelevät ihan helvetisti kun täydellinen ja kaunis suhde loppuu kuin seinään ja joutuu kohtaamaan kummastelua, että miksen kertonut ja puhunut asioista aikaisemmin.

Kolmanneksi, se on aika kurja fiilis, kun joutuu kolmen vuoden jälkeen pyytämään anteeksi läheisiltä ihmisiltä, että on vuosia valehdellut kaiken olevan hyvin.

Toinen asia mitä olen oppinut, on redflagit eli varoitusmerkit. Olen aika varma, että tästä suhteesta sain eväät loppuelämäksi siihen, että tunnistan varoitusmerkit ajoissa, tiedän millaisseen ihmisen kanssa haluan olla ja minkälaisen en. Mitkä arvot ja asiat ovat tärkeitä- ehdottomia minulle suhteessa. Niinkuin isäni sanoi, olen aikamoisen lingon käynyt läpi aika nuorena naisena, siihen nähden, ettei monikaan koko elämänsä aikana koe tälläisiä asioita. Ja sen nimeomaan käännän vahvuudeksi: tiedän jo nuorena arvoni ja rajani enkä anna enää kenenkään ihmisen kohdella minua niinkuin eksäni kohteli.

Kolmas asia minkä olen oppinut on se, että mikään ei koskaan ole mustavalkoista. Ihmiset ajautuvat tilanteisiin, mihin eivät koskaan kuvitelleetkaan voivansa ajautua. Ihmiset päätyvät tekemään asioita, joita ovat ennen tuominneet toisen tekeminä. Ihmiset ovat aina keskeneräisiä ja on pelottavaa väittää muuta. Ihminen ei ole koskaan vain paha tai vain hyvä.

Loppuun haluan sanoa kaikille, jotka tuntevat olevansa kahlittuna toksisessa parisuhteessaan; lähtekää. Se ei ole sen arvoista. Helvettiin yhteiskunnan odotukset ja normit. Ero satuttaa, mutta siitä selviää hengissä. Olet rohkea ja kaunis.”

Lue myös

X