havaintoja parisuhteesta

Hänen silmissään kimmelsi ihmisen ikävä toisen luo

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Vanha herra, melkein yhdeksänkymmenen, istui keittiönsä tuolilla ja katsoi suoraan silmiin.

Sanoi minulle, että syksyn pimeän voi halkaista ihmisen hymyllä

Jatkoi, että jos saisi kerran vielä naisen syliinsä istumaan, niin voisi kuolla onnellisena.

 

Olohuoneen pöydällä, vanhassa kuvassa, hymyili kaunis nuori nainen.

Vanha herra osoitti kuvaa ja sanoi, että nukkui pois vuosia sitten.

Hänen silmissään kimmelsi surun piirtämä ikävä.

Niin kuin laulun sanoissa, ihmisen ikävä toisen luo.

 

Ehkä hän tänä syksynä muistelee aikaa, jolloin istui syli auki tulla.

Tuntee sylissään vuosikymmenten takaa tulevan muiston vartalosta, joka täytti hänen sylinsä toisen ihmisen halusta.

Hiuksista, jotka valuivat hänen kasvoilleen kuin lämmin kesäinen sade.

Huulista, jotka lähestyivät aueten kuin lupauksena painaa omansa niitä vasten.

Sormien hipaisuista, jotka piirsivät heidän alastomille vartaloille rakkauden muotoisen kuvan.

Hetken aikaa he olivat yhtä huokauksien täyttämää ikuista unta.

Kunnes vuosia myöhemmin toinen heistä siihen nukahtikin.

 

Vanha herra, jäljellä rakkauden merkitsemät muistot.

Ikävöi syliinsä toisen ihmisen painoa.

Sillä kerran sen syleilyyn päästyään, sinne kaipaa aina uudelleen.

Ehkä hänen kohtalonaan on tyytyä vain lämpöisiin muistoihin.

Ja ehkä meidän muiden olisi syytä häneltä oppia,

että vuosikymmenistä toiseen, syntymästä kuolemaan,

meidän sisällämme velloo sama laulussakin todettu,

ihmisen ikävä toisen luo.

 

Se on se meitä yhdistävä voima,

jonka on voitettava kaikki muu ympärillämme riivaava viha.

Tämänkin syksyn sana, jonka ääntä ei mikään muu ääni voi peittää.

Sitä samaa ääntä kuunteli vanha herra ikävä lasittuneissa silmissään.

Minä, joka hänen sanojaan kuuntelin.

Ja koko meitä ympäröivä maailma, joka ääntä kuuntelemalla on taas hieman kauniimpi.

 

Se on rakkaus, joka meitä liikuttaa.

Lue myös

X