Havaintoja parisuhteesta

Häpeän varjoon hukkuneet

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Se oli yksi vappuaatto. Istuin tyttäreni kanssa bussissa. Bussin etuoveen tuli ongelma. Se ei mennyt kiinni. Kuski kääntyi matkustajiin päin ja kysyi, että onko kyydissä ihmistä, joka ylettyisi painamaan oven yläpuolella olevaa sulkijanappulaa. Päätin kokeilla. Kunnes ymmärsin, että ei olisi pitänyt. Nappula oli niin korkealla, että sinne piti kurkottaa. Päälläni oli tyypilliseen tapaani paita, joka oli yhtä kokoa liian pieni. Nostaessani käteni kohti nappulaa, paita nousi samalla ylös paljasten ylävartaloni. Ja kun paita oli yhtä koko liian pieni, niin se ei laskeutunut alas samalla, kun laskin käteni. Bussi oli täynnä ihmisiä, jotka katsoivat suoraan minuun. Tunsin punan nousevan kasvoilleni.

Sain viestin mieheltä. Hän oli kokenut vuoden aikana sekä konkurssin että avioeron. Se tyypillinen tarina. Elämä on rakennettu suorituksien varaan. Miehisyys mitataan siinä, kuinka leveän leivän tuo pöytään. Tai oikeammin, miehen pään sisään on rakennettu rakennelma. Viesti oli kirjoitettu humalassa. Mies myönsi sen itsekin. Kirjoitti häpeästä, jota kokee tilanteensa johdosta. Se mitä jää jäljelle rakennelman romahdettua. Häpeä ja viinan tuoma hetkellinen helpotus. Ennenaikaiseen kuolemaanhan tuo kaikki tulee päätymään. Paitsi jos ymmärtää olla häpeämättä.

Vastaisin eron ja konkurssin kokemalle miehelle sen mitä elämästä ajattelen. Miksi hävetä sitä, että ei ole onnistunut, vaan olla ylpeä siitä, että on edes yrittänyt. Epäonnistumisen estää sillä, että on yrittämättä. Tekee elämässään pelkästään asioita, joihin ei sisälly riskiä. Parisuhde tai yritys on aina riski, jossa on suuri onnistumisen mahdollisuus, mutta rinnalla kulkee aina se, että kaikki ei mene hyvin. Minulla ajatus onnistumisesta peittoaa helposti pelon epäonnistumisesta. Koska ne hetket, kun tuntee, että on saavuttanut jotain isoa, on hetkiä, joiden vuoksi kannattaa kestää nekin hetket, jolloin kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan.

Minä olen päättänyt yrittää useista epäonnistumisista huolimatta. Tulee vielä aika, jolloin asiat onnistuvat. Aion olla ylpeä niistäkin asioista, jotka ovat päättyneet epäsuotuisasti. Olen lapsellisen innokas tästä kaikesta, joka on ympärilläni. Voisihan sitä luovuttaa ja keksiä tekosyitä. En halua sitä. Haluan pyrkiä siihen tunteeseen, että maailman tai ihmisen huulet ovat raollaan minua varten, minun suudelmaani varten. En aio hävetä sitä, että suutelen toisinaan ohi, sillä olen kokenut myös niitä hetkiä, kun suudelma on osunut suoraan hieman raollaan olevien maailman huuliin.

Kaiken tämän ympärillä kulkee kaksi mahdollistajaa. Toinen syntyi muutama vuosi sitten täytettyäni neljäkymmentä. Ymmärsin, että olen ehkä ylittänyt elämäni puolivälin. Vierelläni alkoi kulkea armo. Armo siitä, että aina ei edes tarvitse onnistua. Armo ajatukselle, että maailmassa on virhe. Armo sille, että nostaessani kädet ylös, paita ei laskekaan enää alas. Ja mitä näkyvämmin armo kulkee vierelläni, sitä rohkeammin uskallan yrittää tehdä asioita, joita en edes uskonut osaavani tehdä.

Toinen mahdollistaja on rakkaus tätä kaikkea kohtaan. Sitä ajatusta kohtaan, että on koko elämä aikaa tehdä asioita, joita on aina halunnut tehdä. Ja jos siinä tehdessä tulee paljastaneeksi treenaamattoman ylävartalonsa, niin ei haittaa. Pääasia on, että on tullut edes yrittäneeksi. Jos sen jälkeen ei ole onnistunut, niin haluan toistaa jo aiemmin sanomaani, mitä häpeällistä siinä voisikaan olla. Häpeällistä on se, että epäonnistumisen pelossa ei edes yritä.

Ajatelkaa tätä kaikkea. Kuinka lohduttavaa onkaan ymmärtää, että huomenna nousee jälleen uusi aamu, jolloin kaiken voi aloittaa alusta. Kaiken voi aloittaa aina alusta. Häpeä on vihoviimeinen paikka, johon ihmisen kannattaa piiloutua. Se on paikka, jonne ihminen hukkuu. Kukaan meistä ei ole elänyt tätä elämää tekemättä yhtään virhettä. Ja minua ainakin kiehtovat eniten ihmiset, jotka pettymyksestä ja virheistä huolimatta jatkavat eteenpäin, eivätkä jää katkeroitumaan häpeän vankilaan.

Mitä siihen bussin oviongelmaan tuli, niin se ei korjaantunut. Matkustajien piti vaihtaa bussia. Kuski muisti kuitenkin kiittää minua, että edes yritin. Opinko minä siitä, että olisin alkanut pitää oikean kokoisia paitoja, niin en oppinut. Opin olematta häpeämättä sitä, että vartalossani ja vaatekoossani on virhe.

Sen ymmärtäminen on antanut minulle varmuuden tehdä asioita, joita en ehkä edes osaa tehdä. En tiedä osaanko, aion ainakin yrittää. Epäonnistumista en aio piilottaa häpeällä tai viinalla, vaan rakastamalla entistä enemmän. Rakastamalla ajatusta, että aina on olemassa mahdollisuus ja vaikka sen mahdollisuuden hukkaa, niin sitä ei ainakaan hukkaa sillä, että ei ole edes yrittänyt sitä saavuttaa.

Aion kulkea suoraan kohti.

X