Havaintoja parisuhteesta

Häpeän takana piilossa

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Eihän tuosta pojasta näy kuin korvat jos hänet laittaa paljaan heinäseipään taakse seisomaan”.

Olin silloin lapsi. Ehkä kymmenen ikävuoden ympärillä. Sanat lausui minulle isomummoni, joka on maannut jo muutaman kymmenen vuoden ajan muutaman metrin syvyydessä. Isomummo ei varmasti tiennyt sanoessaan, kuinka oikeassa hän oli. Uskon, että hän tarkoitti sanoillaan laihaa ulkomuotoani tai sitten hän oli tarkkanäköinen mummo ja huomasi, että kuinka pienen pieni poika olin sisältäni. Niin pieni, että heinäseiväs pystyi peittämään minut näkymättömiin. Vain korvat olivat avoimena maailmalle ja kuuntelivat erityisen tarkkaan kaikkia ääniä, jotka ympäriltäni kuuluivat ja ne äänet eivät usein olleet ääniä, joita kyseinen laiha poika olisi halunnut edes kuulla.

Olin poika, joka halusi olla heinäseipään sisällä. Muistan osallistuneeni koulun yleisurheilukisoissa 800 metrin juoksuun. Rakastin sitä lajia. Ihailin jokaista television kautta näkemääni 800n ja 1500n metrin juoksijaa. Aloin itse juosta ja minusta tuli siinä hyvä. Voitin tuon juoksun viimeisen sadan metrin loppukirillä. Ensin tuntui sekunnin murto-osan hyvältä, kunnes muistin, että minä olen poika, joka haluaa olla heinäseipään alla piilossa. Minua alkoi hävettää voittoni. Pyysin sitä mielessäni anteeksi juoksuun ennakkosuosikkina lähteneeltä juoksijapojalta.

Minä seisoin heinäseipään takana, kun sinä kaverini ehdotit, että tulet hakemaan kehumaani levyä kotoamme lainaksi. Sanoin sinulle, että tuon sen huomenna kouluun. Saman seipään takaa kuiskasin sinulle tyttöystäväni, että voisimmeko olla sinun kotonasi seuraavat illat. Kun kuitenkin tulit meille ja näit pihassamme ihmisen nurmikolle sammuneena, ryntäsin heinäseipään taakse ja toivoin, että joku täyttäisi sen heinillä, että korvatkaan eivät enää näkyisi.

Häpeän takana piilottelin itseäni ja tulin näkyviin vain silloin, kun tiesin sen olevan täysin turvallista. Esiintymistä vihasin, vihasin sitä eniten maailmassa. Jos koulussa oli piti sellainen pitää, halusin tekeytyä kipeäksi.

Minä olen tullut teidän elämäänne heinäseipään takaa. Elänyt kanssanne heinäseipään takana. Siellä on se turva, jonka suojasta on helppo hetkeksi tulla esiin, jonka syliin on helppo takaisin juosta. Heinäseipään takana kasvavasta lapsesta ei kasva voimakastahtoinen aikuinen. Sieltä ponnistaa arka ja kiltti poika, joka raivaa itseään mieheksi ihan omin käsin, omakustanteisesti. Heinäseipään takana kurkkiva poika on helppo kesyttää haluamakseen kumppaniksi, koska poika on valmiiksi jo täysin kesy. Poika hakee vain turvaa ja tekee kaikkensa sen eteen, että saa haluamansa. Pääsee taas jonkin taakse turvaan.

Helpointa se on saavuttaa kiltteyden kautta. Pistää oma tahto syrjään ja seurata toista. Elää kumppaninsa näköistä elämää ja sopeutua. Pelätä sanoa asioita, joista pitäisi puhua. Sitähän hän on tehnyt pienestä pitäen. Heinäseipään takaa kurkkien. Anellen lattialla hyväksyntää kuin jokin nopealiikkeinen piipittävä hiiri. Häpeään kasvaneena, häpeän alle häipyneenä, häpeillen.

Minä astun askel kerrallaan. Jossain korkealla odottaa päämäärä. Muistattehan, että olen tullut eteenne vain osittain riisuneena. Ette nähneet ihooni tatuoituja arpia. Pidin niitä piilossa, suojellen itseäni häpeäpaalulta, joka oli olemassa vain oman pääni sisällä. Askel askeleelta astuin ulos. Näin itseni seisomassa heinäseipään vierellä. Uskaltauduin jo riisumaan itseni hieman alastomammaksi. Muodostin mielipiteitä ja uskalsin sanoa vastaan. Revin kiltteyden viittaa hartioiltani huomaten, että mitä enemmän itsensä edessä seisovaa muuria murtaa, sitä enemmän tuntee turvaa ympärillään. Ja minähän mursin. Tein sen osittain terapiahuoneen lattialla. Revin kaksin käsin tiiliä muurista. Siirryin kohti heinäseipään edustaa, tavoitteena peittää se näkyvistä, niin että isomummoni huutaisi haudastaan, että ”eihän tuosta heinäseipäästä näy mitään, jos tuon miehen laittaa sen eteen seisomaan”.

Halusin tulla ihmisten eteen.

Erosin vuonna 2017. Ilmoitin erostani blogitekstin. Oli sunnuntai-ilta ja televisiossa tuli sunnuntai-illan ohjelmia. Maanantaina menin kirjoittamaan erääseen kahvilaan tekstejäni. Ensin sain puhelun, jossa läheiseni sanoi minulle, että lähde kahvilasta jonnekin pois. Sen jälkeen puhelin soi puolen tunnin välein. Pian selvisi, että minun on mentävä jonnekin neljän seinän sisään. Sain viestejä ja kommentteja, joissa minua pyydettiin tappamaan itseni. Yhdessä viestiketjussa pyydettiin postaamaan sosiaaliseen mediaan paskan kuvia ja tägäämään blogini siihen. Ketjuun tuli hetkessä satoja kuvia.

Ex-vaimoni soitti minulle ja neuvoi muuttamaan osoite- ja puhelintietoni salaisiksi. Paniikissa en tiennyt minne mennä ja mitä tehdä. Tililläni oli sen verran rahaa, että varasin itselleni pakopaikaksi hotellihuoneen. Päästyäni sinne suljin puhelimeni. En ollut tuonut huoneeseeni ruokaa ja en halunnut ja uskaltanut lähteä kauppaan sitä ostamaan. Lopulta oli pakko, koska en ollut syönyt koko päivänä mitään. Kaupassa oli tunne, että kaikki tuijottavat ja ajattelevat minusta suunnattoman pahaa. En uskaltanut katsoa ketään silmiin.

Vanha heinäseipään taakse piiloutuva poika hyppäsi minusta ulos. Se haki kuumeisesti vanhaa kunnon heinäseivästä, jonka taakse taas piiloutua. Sitä ei vain löytynyt, koska olin systemaattisesti ollut hävittämässä sitä edellisten vuosien ajan. Minun piti olla esillä. Esillä olinkin. Olin niin esillä, että olisi piiloon pääseminen olisi tarvinnut niin ison heinäseipään, jota ei edes ole olemassa. Puhelimen avattuani luin ensimmäisenä tuntemattoman kommentin, jossa luki, että itse olet tämän ansainnut vitun kusipää. En halunnut olla esillä. Halusin takaisin turvaan. Jonnekin, jossa kukaan ei näe minua, tunnista minua eikä laita minulle yhtäkään kommenttia.

Hotellissa mietin, että sattuuko enemmän, jos hyppää hotellin ikkunasta vai että jättää hyppäämättä. En kai sitä ihan tosissani miettinyt, mutta ajatuksena.

Häpeä on vaarallinen asia. Se tappaa ihmisestä lähes kaiken. Pahimmillaan häpeä saa sellaiset kasvot, että niiden kanssa ei halua mennä julkiselle paikalle. Tuntuu kuin koko maailma olisi sinua vastaan, vaikka oikeasti juuri kukaan ei ajattele yhtään mitään. Ei edes huomaa, mutta omassa päässään on laittanut häpeälle niin isot mittasuhteet, että tunne hakkaa järjen äänet.

Minä sanon sana kerrallaan. Uskon pala kerrallaan. Menen seisomaan paikkoihin, joihin en ole aiemmin uskaltautunut. Pyrin tavoitteisiin, joita en ole ennen edes asettanut. Asetan häpeämättömyyden riman aina sentillä korkeammaksi ja jos se joskus jää selän alle, huudan kivusta ja hyppään uudelleen. Ja mitä tapahtuu sille heinäseipäälle, jonka takana olen elämääni piileskellyt, sen työnnän hitaasti mutta varmasti menneisyyden perseeseen, niin että menneisyyttä jopa vähän sattuu.

Vuosia sitten häpeä olisi estänyt julkaisemasta tätä kirjoitusta. Tänään se ei enää estä. En halua hautoa häpeääni enää päivääkään. Se saa luvan näkyä, niin kuin ihmisessä olevat kaikki muutkin tunteet.

Niin ja sinä siellä häpeää sisällään kantava ihminen, sinä et ole yksin. Ihmiset ympärilläsi ovat armottomia ja kovia. Sinä et ole velkaa sellaisille ihmisille. Jätä ne. Jäljelle jää ihmiset, jotka ymmärtävät armoa ja anteeksiantoa.

Osaavat rakastaa, koska tietävät, että rakkaus ei ole pelkkä mustavalkoinen kupla, jonka sisälle mahtuu vain virheettömyyttä ja oikeamielisyyttä ja kaikkea muuta pitäisi osata hävetä koko loppu elämänsä.

X