Havaintoja parisuhteesta

Huoneen kokoinen ikävä

27.8.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Kuusi vuotta sitten kirjoitin tekstin ikävästä. Jaan tämän uudestaan siksi, koska olen tänään puhunut tämän tekstin tuomasta palautteesta radiossa. Sain nimittäin bloggariurani alkutaipaleella useasti palautteita siitä, että tämä ei ole miehen kirjoittama blogi, koska miehet eivät kirjoita rakkaudesta. Tämän tekstin kommenttiosioon sain kommentin naiselta, joka aidosti ihmetteli sitä, että voiko mies muka tuntea ikävää?

Kunpa ihmiset tajuaisivat, miten hienoa on, kun runsaan vuoden ikäinen poika on innoissaan metrosta, niin vanhempi ottaa hänet syliinsä ja he katsovat sitä yhdessä. Juuri tämä on vanhemman eläytymistä siihen, mitä hänen poikansa mielessä liikkuu. Vanhemmuus ei ole yhtään sen kummempaa.

Näin sanoo kokenut lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Minulla oli viikon loma. Vietin sen tyttäreni kanssa. Olihan siinä viikossa kaikkea. Särkänniemeä, uimahallia, kaupungilla shoppailua, elokuvan katsomista. Mutta ne mieleenpainuvimmat. Torstaina menimme rannalle. Taivaalta roikkui tummanpuhuvia pilviä. Tuuli sinkautti rantapalloamme holtittomasti ympäriinsä. Vesi oli liian kylmää uitavaksi. Silti levitimme viltin rantanurmikolle. Kaivettiin eväät kassista ja potkittiin palloa tuulta vasten.

Otimme kesän väkisin.

Ilta teki pesää rantamaisemaan. Kotiin päästyämme rakensimme majan. Lastenhuoneeseen. Samasta rantaviltistä ja keittiönjakkaroista. Tyttö sisusti sen sisältä. Piti tuparit. Sain kutsun. Vein lahjaksi kolme palaa suklaata.

Aiemmin samana aamupäivänä. Olimme kävelemässä kotiin. Pilven vesilukko petti ja taivaalta alkoi suihkuta vettä. Ihan kunnon paineella. Olimme ensiksi että voihan nyt. Kunnes se kaikki muuttui vain hauskaksi. Emme valinneet lyhintä reittiä. Annoimme hetken tulla. Kastella meidät läpikotaisin.

Viikon aikana näin isiä lastensa kanssa kaikkialla. Suurin osa aidosti mukana. Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi lastensa kanssa aikaa viettävistä isistä tehdään sankareita? Eivät he ole. Se on vain itsestäänselvyyttä viettää aikaa heidän kanssaan. Isä puistossa lapsensa kanssa on yhtä itsestäänselvää kuin äiti puistossa lapsensa kanssa. Se kuuluu siihen juttuun. Ei se vanhemmuus ole yhtään sen kummempaa.
Läsnäoloa, turvaa ja rajoja lapsen olla lapsi.

Purimme tänään eilen tehdyn majan. Siivosimme huonetta. Viikattiin vaatteita reppuun. Syötiin kolme mehujäätä. Autossa sanoin, että olipas mahtava viikko. Aika valui kuin suihkuinen kesäsade rikkoutuneesta pilvestä. Lempeästi. Otin pihassa syliin ja sanoin, että on maailman ihanin tyttö. Että viikon päästä nähdään.

Olin päättänyt, että se sujuu ihan kivuttomasti.  Päästyäni pihatieltä pois, halusin kuitenkin valuttaa kyyneleitä. Annoin niiden tulla ja sanoin itselleni, että tänä iltana minulla on oikeus olla surullinen. Kokea tyhjän huoneen kokoista ikävää.

Huomenna nousee taas aurinko, joka värjää ikävän kirkkailla väreillä hyviksi muistoiksi ja niitä ei kukaan koskaan vie pois.

Lue myös

Suosittelemme