Solvaus on huuto pimeydestä ja yksinäisyydestä

Ajatelkaa, se voi lopulta olla niinkin yksinkertaista.

Kaiken sen huutamisen, solvaamisen ja nalkuttamisen riveillä ei ole väliä, vaan rivien väleillä. Sieltä kuuluukin se syvin sanoma kaikelle sille pahalle ololle, joka purkautuu epätoivoisena huutona.

Minä en tule huomatuksi.

Minulla on turvaton olo.

Ei lähtisikään tilanteessa puolustautumaan, hyökkäämään tai vetäytymään. Tulisikin kohti, ottaisi syliin ja ymmärtäisi enemmän.

Anteeksi, että sinun pitää huutaa tullaksesi huomatuksi.

Koska ei kai huuto pahinta ole vaan se, että ei enää edes huutaisi.

Olisi jo luovuttanut.

Katsokaa, mitä pienet lapset tekevät. Jos he haluavat saada vanhemmalta huomiota ja vanhempi ei kuuntele häntä, niin lapsi pyytää kovemmalla äänellä.

Jos lapsi ei saa tarvitsemaansa huomiota, hän hankkii sen kyllä. Pitkittynyt huomaamattomuus saattaa johtaa häiriökäyttäytymiseen. Tuleekin päiväkodista viesti, että lapsi käyttäytyy huonosti.

Ei se huomiota ja rakkautta tahtova lapsi sisältämme koskaan lähde. Rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve, kohdusta hautaan saakka.

Ehkä joskus kuljemme liian kovalla vauhdilla huomataksemme aidosti rakkaitamme siinä ympärillämme. Ohitamme toisen ihmisen tarpeen tulla nähdyksi ja kuulluksi, koska meillä ei ole aikaa siihen. Jos se tapahtuu viikko viikon perään, vuosi vuoden perään, niin huomioitta jääneet alkavat reagoida.

Ajatelkaa turvattomuutta ja sylittömyyttä, joka on seurannut ihmistä lähes syntymästä saakka. Hetkellistä turvaa saatetaan hakea aseman vessan kopista, jossa piikitetty lohtu johtaa nopeasti kuolemaan tai vankilaan.

(”Piikistä saatu ensipotkaisu tuntui siltä kuin olisi päässyt hetkellisesti johonkin pehmeään, turvalliseen syliin”, kirjoittaa julkisuudesta tuttu mies huumehelvetistään.)

Parisuhteessa se johtaa lohduttomaan yksinäisyyden tunteeseen, niihin kuuluisiin yksin yhdessä -suhteisiin, jossa hetkellistä lohtua saatetaan hakea vieraista vuoteista tai koiranpennusta.

Olisi edes joku kosketus.

(”En minä pettänyt seksin takia vaan siksi, että tunsin itseni jonkun silmissä halutuksi ja huomatuksi”, kirjoittaa yksinäisyyteen avioliitossaan hukkunut nainen.)

Se vaatii paljon mennä huutavan luokse ja ottaa syliin. Helpompi olisi huutaa takaisin. Sama tarve siellä huutaa jokaisessa meissä. Ihmisen tarve tulla nähdyksi.

Ei kai sitä paremmin hätätilanteessa voisi palvella kuin ottamalla syliin ja antamalla turvan.

Tulla sillä yhdellä kauniilla eleellä hyväksytyksi ihmisen silmissä.

Siinä kaikki.

Ajatelkaa, se voi lopulta olla näinkin yksinkertaista.