Ihan kohta-mies ja nopeasti nyt-nainen.

Oletteko kuulleet ihan kohta-miehistä. Parisuhteissa näitä miehiä vilisee kuin muurahaisia. Olen kuullut monen niin sanovan. Että elää parisuhteessa miehen kanssa, joka sanoo kaikkeen, että ihan kohta. Terminä `ihan kohta`on liukuva käsite. Se saattaa merkitä jotain viiden minuutin ja kymmenen vuoden väliltä. Pisin `ihan kohta`, mikä minun korviini on kantautunut, on kestänyt juurikin tuon kymmenen vuotta. Siinä mies lupasi vaimolleen hankkivansa uuden lipputangon vanhan tilalle, joka oli katkennut salaman iskusta. Kymmenen vuotta siihen oli mennyt, ennen kuin pihassa seisoi uusi lipputanko. Lyhyimmillään termi `ihan kohta` on käytössä seksin aikana. Kysymykseen, joko kohta kulta tulet, on vastauksena ollut ähisevä `ihan kohta` kulta. Tuosta lausahduksesta on kulunut vielä se viitisen minuuttia, joka on tuntunut naisesta lähes yhtä pitkältä ajalta kuin sen uuden lipputangon hankkiminen. 

Minussa on vähän ihan kohta-miehen vikaa. Se on jotenkin niin helppo vastata juurikin niillä kahdella sanalla. Se antaa pelivaraa olla tekemättä asiaa ihan sillä sekunnilla. Ja kun se nyt on vain todella haastavaa saada sanottua, että en aio todellakaan hoitaa asiaa ikinä, niin helpompi tapa päästä pinteestä, on luvata tehdä asia ihan kohta. Kyllä se on ymmärrettävää, että siinä toisen kärsivällisyys on koetuksella, kun vuodenajat seuraavat toisiaan ja lipputanko senkun loistaa poissaolollaan. Tai jos toinen ähisee siinä päällä minuuttitolkulla, kun itsellä ei ole tuntunut suoritusseksi enää vuosikausiin oikein missään. Eikä siinä seksitilanteessakaan ole helppo olla rehellinen. Vastaus ihan kohta, antaa liikkumatilaa yrittää vimmaisesti päästä mielikuvissaan sellaiselle tasolle, että huipulle pääsy saattaa olla mahdollista. Harva on niin rohkea, että lähtee siinä seksin tiimellyksessä avautumaan, että anteeksi nyt vain, mutta tämä seksi ei tunnu hyvältä. Olemmekohan päästäneet itsemme urautumaan tähän aina samalla kaavalla suoritettuun seksiin. Tämä ei ole edes seksiä. Tämä on tapa huijata itseään, että meillä on vielä seksielämää jäljellä, kun hankaamme itseämme toisiamme vasten kerran parissa viikossa. Anteeksi vain kulta, mutta en ole ehkä tulossa ollenkaan. 

Mennään sujuvasti toiseen ihmistyyppiin. Kutsuttakoon sitä nopeasti nyt-naiseksi. Kyseessä on ihmistyyppi, joka ajattelee, että maailma lakkaa pyörimästä jos asioita ei hoida samantien. Parisuhteessa ollessaan nämä nopeasti nyt-naiset saattavat heittää aamun sanomalehden lehtikeräyslaatikkoon sinä aikana, kun parisuhteen toinen osapuoli on kesken lehden lukemisen lähtenyt käymään vessassa. Takaisin tullessaan lehti loistaa poissaolollaan. Ajattelin, että olit lukenut jo sen, kuuluu nopeasti nyt-naisen vastaus. Sohvalla kahvia juodessaan ja laittaessaan kupin sohvan edessä olevalle pöydälle, kuuluu nopeasti nyt-naisen kommentti, että et kai sitä siihen pöydälle jätä lojumaan. Miksi et vie sitä samantien astainpesukoneeseeen. Turha siinä on yrittää selittää, että kupissa on vielä kahvia, että lasken sen pöydälle vain hetkiseksi. Ei siinä selitykset auta. Tunnelma on heti piloilla jos olohuoneen pöydällä lojuu minuutinkin kahvikuppi. Kaiken on oltava ojennuksessa kaiken aikaa. Miten muuten sitä kuolemanpelkoa pitää loitolla jos ei maanisella järjestyksenpidolla. Jos asioita ei tee heti, niin maailma vain murenee alta pois. 

Myönnettäköön toki, että yleistän tässä tekstissäni nyt rankemman kerran. Sukupuolitan tekstiäni aivan turhaan. Ei nämä asiat todellakaan ole sukupuolesta kiinni. Roolit voivat olla toisinkin päin. Ei pidä jäädä tähän roolitukseen nyt jumiin. Yhteen tärkeään asiaan tahtoisin jäädä jumiin. Nimittäin ihmisten persoonallisuuksiin parisuhteessa. Jos ajatellaan, että parisuhteen muodostaisivatkin ihan kohta-mies ja nopeasti nyt-nainen, niin mitä arvelette, kuinka siinä tulisi käymään. Kävisikö niin, että yrittäisimme oppia toisiltamme. Ihan kohta-mies oppisi nopeasti nyt-naiselta vähän tehokkuutta asioiden hoitamiseen ja nopesti nyt-nainen oppisi vähän rentoutta ja pakottomuutta asioiden hoitamiseen. Vastaan samantien itse. Niin ei käy. Vaan siinä käy niin, että alamme vittuilla sen toisen tavasta toimia. Pahimmassa tapauksessa alamme herjaamaan puolisoitamme ihan julkisessa seurassa. Pidämme samalla omaa tapaamme toimia oikeampana. Kun onhan se nyt vain sietämättämän vaikeaa hyväksyä erilaisia tapoja, kun äiti tai isä on jo lapsuudessa opettanut sen ainoan oikean. 

No mutta, pitää olla aina positiivinen. Puolet avioliitoista ei pääty eroon. Ja kun vähennetään tilastoista pois raamattuvyöhykkeen sisäpuoli, jossa ei erota, vaikka ehkä välillä pitäisi, niin jokunen aviolitto on sellainen, joka ei pääty eroon. Ehkä ne ovat niitä liittoja, jossa on jollain hämmentävällä tavalla opittu, että parisuhde koostuu kahdesta eri persoonasta. Voi kun se olisi niin. Eikö niin, että niissä jatkuneissa avioliitoissa toinen on vain alistunut sen toisen tahtoon ja toimintatapoihin. Koska onhan se nyt perkele, jos emme pysty sietämään edes sitä kaikkein rakkaintamme, niin miten voimme edes olettaa, että tulemme toimeen seitsemän miljardin muun maapallolla elävän kanssa. Tähän voisi kyynisesti vastata, että emmehän me tulekaan, mutta haluan uskoa hyvään ja ajatella, että ehkä joskus vielä olemme valmiita ymmärtämään toinen toisiamme.