Havaintoja parisuhteesta

”Ihan kuin sisältäni olisi irronnut jokin painava pala”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Kuinka kauan voi paeta asioita pysähtymättä niiden äärelle? Tätä jostain lukemastani kirjasta muistamaani kysymystä olen itseltäni kysynyt. On kulunut viikko siitä, kun kerroin vanhemmilleni suuntautumisestani. Isäni on ohittanut aiheen tyystin ja puuhaillut omissa oloissaan entistä tiiviimmin. Minulle hän on ollut normaali ja en ole huomannut muutosta hänen käytöksessään.

”Kenellekään sukulaiselle ei saa sitten kertoa”

Äitini on ongelmallisempi. Hän välttelee minua selvästi. Hän on kerran viikon aikana palannut aiheeseen, kun hänellä ei ollut mahdollisuutta paeta paikalta. Olimme kaksin kotona ja kysyin häneltä asiasta uudelleen. Kysyin, että mitä hän ajattelee siitä? Yhä hän yritti kertoa minulle, että kyseessä on vaihe, joka menee ohi. Olen oppinut tämän kirjoista, joita luen ja sarjoista, joita katselen. Seuraan vain muotia ja nyt on muodissa sateenkaariasiat.

Yritin kysyä enemmän ja sanoa, että olen yhä sama ihminen, joka olen aina ollut. Selvästi en ole hänelle sama ihminen. Selvästi olen joku muu ihminen. Olen yrittänyt miettiä, että mistä suhtautuminen johtuu ja että miksi tällainen asia on niin iso, mutta en keksi mitään syytä. Olen miettinyt, että voisiko se johtua äitini vanhemmista, jotka ovat jyrkkiä ja armottomia. En ole koskaan tykännyt lapsena olla siellä, koska siellä oli niin painostava ilmapiiri. Nyt vanhempana en koskaan lähde mukaan heille.

Isäni puolella on aina ollut rennompaa ja siellä olen tykännyt käydä. Pappani kuoli muutama vuosi sitten, mutta mummostani tykkään tosi paljon. Hän ei ole mikään perusmummo, vaan vauhtimummo ja siksi minulla oli tunne, että mummolleni voin asiasta kertoa ja että mummo varmasti ymmärtää.

Itselläni on helpottunut olo. En tiennyt, että miten ihana olo voi asian ääneen sanomisesta tulla. Ihan kuin sisältäni olisi irronnut jokin painava pala. Olen kirjoittanut muiden sateenkaarinuorten kanssa ja tunnen surua niitä nuoria kohtaan, jotka eivät voi koskaan sanoa, koska pelkäävät liikaa. Heidän pitää kuljettaa painavaa mukanaan. Minuakin vielä vähän pelottaa ympäristön suhtautuminen ja vaikka haluaisin kirjoittaa tämän omalla nimelläni, niin ihan vielä en uskalla. Enkä olisi kirjoittanut nimettömänäkään, jos tietäisin, että vanhempani seuraisivat tätä sivustoa. He eivät kumpikaan käytä sosiaalista mediaa ollenkaan, joten siksi uskalsin ja uskalla.

Silti joku päivä haluan kirjoittaa omalla nimelläni ja omilla kasvoillani. Haluan auttaa muita kaltaisia nuoria, jotka pelkäävät liikaa. Haluan tehdä sen siitä syystä, että mitä olen tuntenut sisälläni, kun paljastin asian vanhemmilleni. Voin hengittää itse vapaammin ja jos vanhemmat eivät tätä koskaan hyväksy ja ymmärrä, niin en minä sille mitään voi. Haluaisin, että he ymmärtäisivät ja tukisivat minua. Tietenkin haluaisin.

Onneksi kuitenkin kerroin. Ehkä aika auttaa vanhempiani ymmärtämään minua ja ehkä tulee vielä aika, jolloin voin vierailla vanhempieni luona rakkaani kanssa ja vieläpä tuntea, että olen kotona.

Kiitos kaikille tarinoitani kommentoineille. Niistä oli tosi iso apu ja tulin niistä iloiseksi ja onnelliseksi. Olisin halunnut moneen kommentoida sydämellä tai muuten, mutta ehkä teen sen sitten joskus. Kiitos kaikille tuesta.

Lue myös

X