Havaintoja parisuhteesta

Ihan riittävän hyvä isä

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”Kirjoita siitä, että olemmeko tarpeeksi hyviä isiä lapsillemme?”

Nostan lapseni illalla kylvystä ja käärin hänen ympärilleen pyyhkeen. Pyyhkeessä on koiran kuva, mutta lapseni sanoo sitä lehmäksi. Ehkä nyt on lehmäkausi menossa. Otan pyyhkeeseen käärityn lapsen syliini ja istumme sohvalla. Lapsi laittaa päänsä olkapäätäni vastaan ja olemme vain siinä hiljaa, hetkeä ennen lapsen nukkumaanmenoa.

En minä laulaa osaa, mutta laulan silti. Laulan kuiskaavalla äänellä. Sen biisin, jossa joka ilta lamppu sammuu ja saapuu oikea yö. Ehkä se on tärkeämpää minulle kuin lapselle. En tiedä, eikä sillä oikeastaan ole väliä. Laulun jälkeen hän jää sänkyynsä nukkumaan ja minä olen saanut kokea enemmän kuin moni muu.

Seuraavana  päivänä avaan päiväkodin leikkihuoneeseen vievän oven. Oven takana on joukko lapsia ja aikuisia. Lapseni pääsee usein aikuisen syliin, jos sylejä on vain vapaana. Omani jää tyhjäksi. Tyhjimmältä se tuntuu niinä kertoina, kun tiedän, että näen hänet seuraavan kerran vasta päivien päästä. Iltapäivällä tartun lapseni katseeseen tultuani hakemaan häntä päivän päätteeksi. Lapsi nostaa kätensä asentoon, joka kutsuu, että ota syliin. Ehkä se on se hetki, joka riittää kertomaan, että jotain on mennyt varmasti ihan oikeinkin ja hetkellinen riittävyyden ja onnistumisen tunne valtaa mielentilan.

Tunne siitä, että minä olen ihan hyvä isä.

Olen ollut tietoisesti kirjoittamatta juurikaan isyydestäni tai lapsiarjestani. Se on ollut itsesuojeluvaistoa, sillä en halua tulla solvatuksi vanhemmuudestani ja muutaman kerran sen julkisesti kokeneena olen päättänyt hiljentyä. Vanhemmuus on yksi ihmisen herkimpiä alueita elämässä. Se on sitä siksi, että jokainen meistä haluaa olla mahdollisimman hyvä vanhempi lapselleen ja siksi tuntemattomienkin sumeilematon nälviminen vanhemmuudesta saattaa satuttaa, hiipiä ihon alle kuin palamassa oleva tikku.

Se menee niin, että kun olen muutaman kerran kirjoittanut lapsistani tai vaikkapa lapsiin kohdistuvasta ikävästä, niin pitkään ei tarvitse odottaa kommenttia, että itsepähän olen päättänyt erota ja sen jälkeen tulee se toinen yleinen kommentti, että yritän vain kirjoituksillani todistaa muille, että vietän aikaa lasteni kanssa.

Helpompaa on olla kirjoittamatta ja ottamatta sitä kaikkea vastaan. Paitsi tänään en sitä halua tehdä.

Juttelin erään minulle tutun eronneen isän kanssa. Hän tuli sanoneeksi minulle niitä samoja kipukohtia eroisyydessä, joiden kanssa itsekin kipuilen. Niitä riittämättömyyden tunteita, kun tuntuu, että aika ei riitä olemaan lastensa kanssa syvemmin, koska päivän aikana on tehtävä yksin ne kaikki muutkin tuhat asiaa siinä yhdessä olemisen ympärillä.

Se riittämättömyys, joka tulee siitä tietoisuudesta, että yhdessä olemisen aika on rajallista. Nopeasti tuleekin hetki, kun vien lastani päiväkotiin ja päästäessäni lapsestani irti ja laskiessani hänet hoitajan syliin, yrittäen urhoollisesti niellä kyyneleitä siihen asti, kunnes pääsen muilta katseilta piiloon, koska joku osa suomalaista kasvatusta saa aikaan tunteen, että kenenkään edessä niitä ei voi vuodattaa. Kyyneleet valuvat siksi, että siinä vaiheessa, kun laskee lapsensa hoitajan syliin, tietää eroisänä, että seuraavan kerran, kun saa nostettua lapsensa taas syliinsä, on sylittömiä päiviä useita siinä välissä.

Puhuimme minulle tutun eroisän kanssa muustakin kuin kipupisteitä. Puhuimme siitä vapaudesta, joka kulkee vastuun rinnalla. Niistä hetkistä lastensa kanssa, kun vetääkin mutkia suoraksi. Jättää tiskit lojumaan altaaseen ja pöydän pyyhkimättä. Syö välipalaksi jäätelöä suoraan purkista ja hyppii vesilätäköissä, vaikka ei olisi jaloissa kumisaappaita. Vapaudesta päättää itse, koska ei ole edes vaihtoehtoa.

Ei ole toista aikuista, jolta kysyä mielipidettä, pyytää lupaa tai ulkoistaa vanhemmuutensa. Ei toista vanhempaa, joka tietäisi paremmin ja kertoisi kuinka se paremmin tehdään. Ensin sitä ei luota itseensä ja tekee asioita varovaisesti. Sen jälkeen saa varmuutta ja luottoa itseensä ja tekemisiinsä ja alkaa uskoa, että on ihan hyvä ja tekee asiat ihan hyvin. Sen jälkeen ajattelee, että ne voisi ehkä tehdä vielä paremmin, jonka jälkeen tulee riittämättömyyden tunne ja epävarmuus takaisin. Kunnes palaa aikaisempaan ajatukseen ja päättää, että tekemällä asiat ihan hyvin, niin se riittää.

Senkin eronnut tuttavaisä sanoi, että kummallista kyllä, vaikka erotessaan luopuu oikeudestaan nähdä ja olla lastensa kanssa päivittäin, niin tuntuu kuin yhteys lapseen syventyisi. Ehkä se johtuu siitä, että lasten asuessa esimerkiksi vuoroviikoin isänsä luona, niin yhdessäolo on väkisinkin intensiivisempää. Voi aivan hyvin todeta, että niin sanotussa ydinperheessa elää varmasti isejä, jotka viettävät vähemmän aikaa lastensa kanssa kuin moni eroisä tulee viettäneeksi, vaikka ei päivittäin lapsiaan näekään.

Nuorempi tyttäreni on alle kaksi ja puolivuotias. Kotini on ollut hänen toinen kotinsa säännöllisesti hänen täytettyään puoli vuotta. Joukossa on ollut päiviä, jolloin olen ajatellut, että olen harvinaisen paska isä. Päiviä, jolloin on tuntunut, että en pysty antamaan hänelle mitään hyvää. Päiviä, jolloin olen ollut epävarma ja itseluottamukseni isänä on ollut täysin nollassa. Päiviä, jolloin olen lukenut julkisilta alustoilta olevani isäksi kelpaamaton ja että lapseni pitäisi ottaa minulta pois.

Kunnes tulee taas se yhteinen iltahetki, jolloin nostan vettä valuvan tyttäreni kylvystä ja käärin pyyhkeen sisään. Pyyhkeen, jossa lapseni mielestä on lehmän kuva. Istumme hetkeksi sohvalle ja pidämme toisistamme kiinni. Pyyhkeen kulmalla kuivattelen samalla hänen punertavia hiuksiaan. Siinä on se hetki, jolloin kaikki epävarmuus kääntyy varmuudeksi ja jolloin tiedän kelpaavani ja olevani ihan hyvä isä.

Olen ihan hyvä ja riittävä isä.

Koska eihän sitä mittaa mikään muu asia kuin lapsen katse tai kädet, jotka pyytävät ottamaan syliin. Koko muun maailman mielipide on siinä vaiheessa pelkkää tuulen huminaa korvissa, kun lapsi kokee olevansa sylissä, jossa tuntuu rakkaus ja turva.

X