Havaintoja parisuhteesta

Ihminen alkaa, kun rooli loppuu.

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Oli vanhempi rouva huolissaan. Näki minun kävelevän kaupasta pois ilman hansikkaita. Käveli rouva samaan tahtiin. Aikansa pälyiltyään uskalsi kysyä, että eikö vaimoni kudo minulle lapasia. En tohtinut kertoa rouvalle koko totuutta. Hän kuuluu ikäpolveen, jossa naisella oli perheessä tarkoin rajattu rooli. Olisin voinut sanoa, että minun elämässäni on ollut naisia, jotka eivät ole sukkapuikkoja kilistelleet. Ainoa kilinä, joka kotona on kuulunut, on tullut rakennekynsistä, jotka ovat osuneet kahvikuppiin. Ei vaimollani ole rakennekynsiä, mutta vertauskuvallisesti puhuen. Olisin voinut sanoa rouvalle juurikaan liioittelematta, että vaimoni ei löydä keittiöön kuin kantamalla. Olisi voinut rouvalta tippua tekohampaat suusta, kun olisin sanonut, että vaimoni on tehnyt elämänsä ensimmäisen kerran lettuja, kun täytti 36. Elämän ensimmäinen täytekakku odotutti itseään ikävuoteen 40. 

Olen ajatellut, että nykyään parisuhteissa ei ole enää voimakasta roolijakoja. Että sukupuolet ovat lähentyneet toisiaan, eikä ihmistä määritellä parisuhteessa mies nainen asetelmalla. Muistan, kun ensimmäisen kerran kävelimme nykyisen vaimoni kanssa hänen asunnolleen. Oli aamuyö. Hän sanoi minulle sanat, joita en unohda ehkä koskaan. Minusta sinä et saa sitten mitään pikkuvaimoa. Olin tuohtunut kommentista ja kysyin, että näytänkö mieheltä, joka istuu sohvalla rapsuttamassa muniaan ja odottaa, että nainen hämmentää iltapuuroa keittiössä. Enkä minä sellainen ollutkaan. Minusta kuoritui jo hyvissä ajoin mies, joka pesee remontin aikana pensseleitä, kun muut maalaavat. Keittiössä puuroa hämmentävä mies, koska vaimoni ei sinne löydä. 

Olen ollut väärässä. Olen elänyt itse rakentamassani kuplassa. Ymmärrän sen nyt, kun olen kirjoittanut rakkaudesta blogia jo vuosien ajan. Viimeksi kupla puhkesi silmilleni, kun kirjoitin tekstin miehistä, joita en kuvitellut olevan enää olemassa. Miehistä, jotka eivät tee kotitöitä, eivätkä osallistu lastenhoitoon millään tavalla. Miehistä, jotka eivät kanna vastuutaan ja velvollisuuttaan kantaa perheen arkea. Sain palautevyöryn. Sinkoili viestejä, että kyllä sellaisia miehiä on vielä pilvin pimein. Ja on myös naisia, joiden mielestä se on ookoo, että nainen hoitaa kaiken kotiin liittyvän. Jopa sellaisia naisia, jotka kaiken sen lisäksi käyvät vielä päivätyössä. Koska eihän se kuulu miehen tehtäviin osallistua perheen arkeen. Oppi omilta vanhemmilta, josta pidetään kiinni, vaikka vähän sattuukin.

Olen elänyt kuplassa, jonka sisällä ei ole ollut pikkuvaimoja, jotka keräävät aikuisen miehen sukkia lattioilta lojumasta, joka jättää ne siihen lattialle lojumaan, koska tietää, että pikkuvaimo kerää ne siitä kuitenkin pois. Harva meistä vapaaehtoisesti luopuu saavutetuista eduista. Tässä voisi lähteä pohtimaan eroja tyttö- ja poikalasten kasvatuksessa. Ottaa esille sen oudon tosiseikan, että poikalapsien ei edelleenkään tarvitse siivota jälkiään niin tarkasti kuin tyttölasten täytyy. Voisi miettiä, että onkohan sellaisessa sukupuolittuneessa tavassa kasvattaa lapsi mitään järkeä. Mutta en minä lähde sitä tässä pöyhimään. Liian iso joukko ihmisiä hyökkäisi kimppuun. En nyt jaksa. Halusin vain sanoa, että olen elänyt roolittoman parisuhteen kuplassa. 

Tulihan niitä tarinoita. Eräskin nainen, joka kirjoitti, että hänen miehensä kutsuu häntä nimellä äiti. Eikä siinä mitään, että lasten kuullen rakastettuaan äidiksi kutsuukin. Tässä tapauksessa oli vain niin, että perheen lapset olivat jo muuttaneet pois kotoa. Mies kutsui rakastettuaan äidikseen vielä sen jälkeenkin. Siinä on roolitus jäänyt jo pelottavalla tavalla päälle. Ihan voi hyvällä syyllä kysyä, että onkohan jäänyt jossakin kohtaa päästämättä jostain irti. Sitä vain toivoisi yhtä asiaa. Vaikka vanhat sukupolvet onkin jo menetetty ja he ovat aikakautensa tuotoksia, niin me nuoremmat sukupolvet olisimme sen verran rohkeita, että tekisimme ne isän- ja äidinmurhamme ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin ollaan esimerkin kaltaisessa tilanteessa, että kutsumme häntä, jota romanttisesti rakastamme ja häntä, jonka kanssa harrastamme seksiä, isäksi tai äidiksi. Koska se ajatus on vain pelottava. 

Voihan se tietenkin olla niin, että suurin osa ihmisistä haluaa elää roolin alla. Eikä siinä mitään pahaa ole. On kuitenkin yksi tärkeä seikka, joka kannattaa ottaa mietintään. Onko siinä roolissaan onnellinen. Kokeeko olevansa kokonainen ihminen. Juuri se nainen tai mies, joka haluaa olla. Jos siihen vastaa kyllä, niin kaikki on hyvin. Mutta jos vastaus on jotain muuta, niin on puututtava asiaan. Koska saattaa olla pelottavan yleistä, että ihminen asettuu rooliin, joka on opittu ja ulkoa annettu. Ihminen ei ole luonut rooliaan itse. Koska elämme vieläkin kulttuurissa, jossa meiltä odotetaan sukupuolemme mukaista käyttäytymistä. Harvoin esimerkiksi lapsia tehneeltä naiselta kysytään kysymystä, että miksi sinä lapsia olet mennyt tekemään. Ja tiedätte mitä seuraavana kirjoitan. Aika monelta lapsettomalta naiselta kysytään, että milloin olet ajatellut lapsia tehdä. Koska on olemassa oletus, että jokaisen naisen kuuluu tehdä lapsi ja jokainen nainen haluaa tehdä lapsen. Pitäisi osata olla kuuntelematta ympäristön vaikutteita. Onnellisuus ei tule tottelemalla, vaan kyseenalaistamalla. 

Entäpä tämä miehisyyden taakka. Onhan tämä hämmentävää, että kun olen julkisesti kirjoitellut rakkaudesta kolmen vuoden ajan, myöntänyt olevani toipuva läheisriippuvainen, käyväni asian tiimoilta terapiassa, halauvani viettää lapseni kanssa mahdollisimman paljon yhteistä aikaa, tunnustamalla, että en osaa korjata mitään, en ole koskaan omistanut autoa, tykkään enemmän hedelmäkarkeista kuin salmiakista, myöntänyt itkeväni jokaisessa elokuvassa, jonka olen käynyt katsomassa ja haluavani olla mahdollisimman lähellä toista ihmistä, niin minusta on monessa kommentissa tehty rohkeuden ylijumala tai friikki, jolle pitäisi antaa ihan kunnolla turpaan. Heikkouden myöntäminen miehenä on vieläkin merkki rohkeudesta tai outoudesta. Olen tietämättäni astunut oletetun miesroolin ulkopuolelle. 

Palaan vielä kaikkein tärkeimpään. Roolin takana olevaan ihmiseen. Siitähän tässä kaikessa on kyse. Siksi minä järkytyin monesta saamastani viestistä. Siitä, jossa rakastettua kutsutaan äidiksi. Siitä, jossa mies ei hyväksy vaimonsa avointa tapaa suhtautua seksiin. Tai siitä, jossa mies kirjoittaa, että vaimonsa on kieltänyt häntä itkemästä julkisesti, että ei tarvitse hävetä. Järkytyin, koska ihmistä ei nähdä ihmisenä, vaan sukupuolensa edustajana. Oletetun sukupuoliroolin edustajana. Opitun sukupuoliroolin edustajana. Jokaisen sukupuolen takana on kuitenkin ihminen. Sukupuoli on vain raami ihmisen ympärillä. Siksi rakkauskaan ei katso sukupuolta, koska emme me kai kenenkään sukupuoleen rakastu, vaan ihmiseen sen sisällä. Niin minä tämän ajattelen. Siksi en voisi elää suhteessa pikkuvaimon kanssa. Paitsi jos pikkuvaimous olisi ihmisen tapa toteuttaa itseään, eikä ulkoa opittu velvollisuus ja sukupolvien yli valuva tapa, jota ei ole vain vielä saatu tapettua. 

Jokaisella meillä on oikeus olla sellainen, kuin oikeasti olemme. Olisi kammottava ajatus, että sukupuoli määrittelisi tapaamme elää ja olla. Kannatan rajatonta oikeutta rakastaa ihmistä. 

Ihmistä. 

X