Havaintoja parisuhteesta

Ihminen ei ole kustannuserä

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”Näytät aivan Kari Peitsamolta.”

Sen jälkeen hetken kestänyt hiljaisuus.

”Ja Kari Peitsamo on ruma.”

Tämän lauseen on minulle lausunut eräs vanha herra, toimiessani vuosia sitten työpaikassa, jossa vietiin ruokaa vanhuksille. Vuodet tekivät sinä aikana tehtävänsä ja myöhemmin veimme ruokaa ikäihmisille, koska sanaa vanhus ei enää saanut käyttää, mutta sitä vastoin heidän nostaminen kaatuneina lattialta ei ollut enää itsestäänselvää.

Kyseinen vanha herra sanoi asiansa hienoinen pilke silmäkulmassa. Hän tiesi, että minulle uskaltaa kyllä sanoa, että en saman tien hajoa sanoista palasiksi. Kyse oli minun pipostani, jonka johdosta hänen päässään alkoi soida Kauppaopiston naiset. Hän jatkoi, että biisi on sinänsä aivan hyvä, mutta hänen sisälleen tulee laulun sanomasta suru, koska hänellä ei ole enää voimia rakastaa.

Niin sanoi tämä pian yhdeksääkymmentä käyvä vanha herra, joka haikaili kadotetun rakkauden perään. Hänen rouvansa oli kuollut edellisenä vuonna, niin kuin vanhoilla ihmisillä on tapana kuolla. Vuoden päästä tästä tapaamisestani hänen kanssaan, myös herran maallinen elo päättyi. Jos on olemassa kuolemanjälkeistä elämää, toivoisin todella, että nämä kaksi olisivat tavanneet uudestaan jossakin määrittelemättömässä paikassa.

Sitä paitsi, kyllä hänellä oli voimaa rakastaa. Rakkaus ilmeni ilkikurisena huumorina hänen sanoissaan, ihmisen kaipuuna hänen ihollaan ja ikävän merkitsemänä suruna hänen sisällään. Hän oli oppinut rakkaudesta pitkän elämänsä aikana paljon, niin kuin oli oppinut eräs pyörätuolissa istuva vanha rouva, jonka luona myös vierailin kaksi kertaa viikossa. Hänen seinällään oli huoneentaulu, jossa oli teksti:

”Kaikki surut, joita olen elämässäni kokenut, ovat olleet merkkejä suuresta rakkaudesta.”

Muutaman vuoden asiakassuhteen aikana hän ehti kertoa tarinaansa. Hän oli menettänyt kuolemalle kaksi aviomiestään ja yhden lapsensa. Oman sairautensa vuoksi hän oli menettänyt toisen jalkansa, jonka johdosta hänen tiensä oli pian vievä palvelutaloon. Eräänä päivänä hän kertoi minulle, että oman raajan menettäminen ei vie elämästä lähellekään niin paljon pois kuin läheisen ihmisen menettäminen vie. Hän sanoi, että yhtä lailla, kun raajoihin voi tulla haamukipuja, niin sieluun voi tulla haamutuntemuksia. Aivan kuin mies tai lapsi olisikin vielä sylissä. Sanoisi, että kaikki on hyvin.

Silti kaiken sen menettämisen tuskan keskellä on ollut se lohduttava ja turvaa tuova ajatus. Hän on saanut elämästään sitä parasta, mitä elämä lopulta voi antaa. Taidon rakastaa ja tunteen tulevansa rakastetuksi. Hän on saanut kokea vuosikymmenien ajan suurinta mahdollista rakkautta, eikä niitä vuosia vie pois edes suunnattomasta ikävästä johtuva tuska. Elämä kun on aina hetkissä, ei missään muualla kuin hetkissä. Tänään elämä voi olla tässä meidän käsissämme ja huomenna jo loputtomasti poissa.

Seuraavalla viikolla mennessäni minua Kari Peitsamon näköiseksi sanoneen vanhan herran luokse, hän kosketti vapisevalla kädellään olkapäätäni, katsoi syvälle silmiin, antoi levyllisen laadukasta suomalaista suklaata ja sanoi:

”Kyllähän se niin on, että ruma pipo on parempi kuin jäätyneet ajatukset.”

Tämä kohtaaminen lämmitti pipoa enemmän sitäkin pakkaspäivää, koska mikään ei ole hienompaa kuin se, että ihminen kohtaa toisen ihmisen ihmisenä ja kohtelee häntä kaikella sillä arvokkuudella, jolla ihminen voi toista ihmistä kohdella.

Loppuun:

Ihmisarvo ei saisi olla koskaan mitattavissa rahalla. Jos ihminen on pelkkä kustannuserä paperilla, jotain yhteiskunnallisessa arvomaailmassamme on mennyt perustavanlaatuisesti pieleen. Jokaisen kustannuserän takana on ihminen ja jokaisella ihmisellä on oma ainutlaatuinen tarina kerrottavana. Jos näiden tarinoiden loppusivuilla ihminen makaa kaatuneena lattialla saamatta apua, koska se lisää kustannuserään hintaa, niin vauhtisokeudessamme voisimme katsoa hetken peiliin ja ymmärtää edes hävetä.

X