Ihminen joka ei osannut ottaa vastaan rakkautta

Koomikko Pirjo Heikkilä tokaisi eräässä television paneeliohjelmassa, että 50-luvulla syntyneen naisen saa pahiten tolaltaan sillä, että halaa häntä yllättäen. Vaikka kyseessä oli huumoriohjelma, niin tämä lause ei ollut pelkästään vitsi.

Anna-lehdessä on Asta Lepän mainio artikkeli termistä nimeltä välttelevä kiintymyssuhde. Se kertoo meitä edeltäneiden ikäluokkien naisten tavasta kasvattaa lapsiaan. Kasvatukseen ei kuulunut kosketukset, hellyys eikä kauniit sanat. Sen sijaan rakkautta osoitettiin esimerkiksi tekemällä pullaa ja jatkuvalla liikkeellä.

Jokainen teistä tunnistaa tämän ihmistyypin, joita varsinkin vanhemmissa ikäluokissa tapaa yleisesti. Ihminen, joka kulkee jatkuvasti rätti tai imuri kädessään ja pyyhkii pöytiä ja kaappeja silloinkin, kun niissä ei ole mitään pyyhittävää. Samaa käyttäytymistä näkyy nuoremmissa sukupolvissa, jos he eivät ole ymmärtäneet katkaista sidettä vanhempaansa, vaan ovat oppineet mallista olemaan hyvinkin ankaria itselleen ja läheisilleen.

Ihmisiä, joiden mielestä puoliso ei koskaan siivoa tarpeeksi hyvin.

Tähän ihmistyyppiin kiteytyy myös itsensä raju vähätteleminen. Jos ihmistyypiltä kysyy, että haluaako hän kahvia, niin vastaus on, että ei minun vuokseni tarvitse mitään kahvia alkaa keittämään. En minä mitään tarvitse. Itse voin kahvini keittää ja siinä samalla, vaikka pestä kahvinkeittimen, kun näyttäisi siltä, että on pahasti päässyt kalkkeutumaan.

Tiedättekö, että mitä tapahtuu lapselle, joka elää vanhemman kanssa, joka välttelee tunneilmaisujen näyttämistä läheisilleen? Annan artikkelissa psykoterapeutti Kirsi Hiilamo kertoo sen meille:

”Kun lapsi tulee kerta toisensa jälkeen torjutuksi, hän kadottaa yhteyden omiin tunteisiinsa ja hänestä varttuu kylmänviileä aikuinen.”

Hänestä tulee siis peilikuva vanhemmastaan, jonka on vaikea sanoittaa tunteitaan, näyttää tunteitaan ja ottaa vastaan kosketuksia ja rakkautta. Sellaisen ihmisen on hyvin vaikea esimerkiksi heittäytyä täysillä seksin pyörteisiin, koska seksissä pitäisi osata olla vastaanottavana osapuolena, jotta olisi edes mahdollisuus päästää itsensä irti tilaan, jossa tuloksena olisi orgasmi.

Parisuhteeseen kasvaa ihminen, joka suhtautuu kylmäkiskoisesti omaan puolisoonsa, peittää omat tukahtuneet tunteensa, ei osaa rentoutua oikeastaan milloinkaan, ei osaa ottaa vastaan kauniita sanoja, mutta on helvetin hyvä tekemään pullaa ja pitää paikat kiiltävän siistinä.

Kirsi Hiilamo jatkaa Annan artikkelissa:

”Vallalla on ihanne äidistä, joka nielee kaiken -joka sietää tyynesti ja kestää loputtomasti vaikka mitä. Ihanne vahvistaa edelleen tunteiden tukahduttamisen tapakulttuuria. Ei siis ole ihme, että naisten yleisimmistä psykofyysisistä oireista on niin sanottu globus-oireyhtymä, tunne siitä, että kurkussa on pala. Nieleminen tuntuu vaikealta, vaikkei kurkussa oikeasti ole mitään.”

Tätä myyttiä naiseudesta ja äitiydestä voi käydä todistamassa esimerkiksi äitiytyteen keskittyvistä kommenttipalstoilta. Siellä nainen, joka rehellisesti uskaltaa kertoa vihaavansa toisinaan äitiyttä ja perhettään palautetaan nopeasti takaisin pysymään vaiettuna, sinkoamalla hänen päällensä vihaista palautetta. Äitiyden kun on syytä olla koko ajan vaaleanpunaista unelmaa ja hattaraa.

Edelliset sukupolvet eivät ole olemassa sitä varten, että oppisimme heiltä jotain, vaan siksi, että heidän esimerkkinsä näyttää meille sen, miten tässä ajassa ei enää pidä elää. Meidän jokaisen on katkaistava sukupolvia yhdistävä kierre. Se ei ole helppoa ja helpommalla pääsee, kun ei edes yritä muuttaa käyttäytymistään, vaan seuraa sokeana valmiiksi tallottuja polkuja.

Toisinaan muutos tarvitsee toteutuakseen valtavan itsetutkiskelun ja vallitsevien normien rikkomisen. Itse kannustan voimakkaasti sen tekemiseen, sillä mikään ei ole hienompaa kuin elää omannäköistä elämäänsä, jonka punainen lanka tulee oman itsensä sisältä eikä ulkopuolelta annettuna.

Minusta oli kerrassaan upeaa lukea tarinaa naisesta, joka vasta yli viisikymppisenä uskalsi irrottaa otteensa kasvatuksestaan ja menneisyydestään ja löysi aivan uuden maailman sisältään. Siinä maailmassa nainen ei pitänyt enää mopista ja tiskirätistä kiinni, eikä osoittanut rakkauttaan leipomalla päivät pitkin pullaa, vaan heittäytyi tunteidensa vietäväksi ja otti haluamansa.

Alkoi hiljalleen uskaltaa kosketuksen kohteena olemiseen ja antoi itselle luvan olla saajan asemassa. Sen sijaan, että hän olisi vain tyydyttänyt puolisonsa seksuaaliset tarpeet, hän uskalsi heittäytyä myös otettavaksi ja vastaanottavaksi. Elämänsä ensimmäisen orgasmin toisen ihmisen kanssa hän sai hieman sen jälkeen, kun oli täyttänyt viisikymmentä.

Sen jälkeen hän ei enää halunnut vältellä, vaan mennä suoraan kohti.

Niin kuin meidän kaikkien pitäisi uskaltaa mennä.