Ihminen, jolle mikään saatu huomio ei ole tarpeeksi

Lapsi kääntää katseensa vanhempaansa kohtaan ja pyytää häntä katsomaan, kun lapsi tekee itselle jonkun tärkeän tempun. Hän janoaa vanhemman huomioita ja tempusta tulee totta vain vanhemman katseen alla. Jos käy vielä niin hyvin, että vanhempi katsoo ja vieläpä kehuu lasta rohkeudesta tai mistä ikinä, niin lapsi on saanut haluamansa.

Parisuhteessa elävä kirjoittaa viestin, jossa hän kirjoittaa, että hänestä tuntuu kuin mikään puolisolleen antama huomio ei olisi tarpeeksi. Tuntuu kuin puolison huomiontarve olisi kyltymätön ja hänen antamansa huomio ei millään tunnu riittävän. Hänen kerrotaan olevan niin sanottu välinpitämätön puoliso, vaikka hän tulee jakaneeksi omasta mielestä huomiota puolisolleen ihan tarpeeksi.

Kuinka paljon on tarpeeksi huomiota ja voiko kahden ihmisen tarve huomiolle olla niin erilainen, että parisuhde heidän välillään on jopa mahdotonta? Mitäpä jos ongelma onkin sen tutun välinpitämättömyyden sijaan se, että toinen on liian kyltymätön huomiolle, joka vie toiselta ihmiseltä suhteesta tilan ja hapen.

Me janoamme huomiota. Jos emme saa sitä kotoa, niin ulkoistamme huomionhakumme toisaalle. Enkä puhu tässä pelkästään kurkkimista suhteen ulkopuolisiin säpinöihin, vaan haemme huomiota esimerkiksi sosiaalisesta mediasta, jonne postaamme huomionsaamiseksi kuvia itsestämme ja tietoja siitä, minkä mittaisen lenkin sitä onkaan tänä aamuna juossut. Emme me niitä sinne postaile vain itsellemme, vaan siksi, että tulisimme ihmisten edessä huomatuksi.

Mutta mitäpä jos haluaa huomiota niin paljon, että puolisosta ei ole tarvetta täyttämään? Mitäpä jos elää huomiosta? Yksikin ilta, jolloin puoliso haluaa vetäytyä omiin oloihinsa, on huomion hakijalle liikaa. Eikö sekin ole omanlaisensa ongelma parisuhteessa aivan samoin kuin välinpitämättömyys?

Mistä liika huomionkerjääminen sitten johtuu? Voiko sortua halpaan keittiöpsykologiaan ja tehdä ammattitaidoton psykologinen tulkinta, että lapset, joiden vanhempi kääntyi katsomaan lapsen temppua ja vieläpä kehui lasta siitä, ovat heitä, joiden ei tarvitse maanisesti huomiota maailmalta aikuisena hakea ja lapset, joiden vanhemmat käänsivät katseensa lapsesta pois ja jätti heidät huomioitta ovat aikuisia, joille mikään huomio ei tunnu olevan tarpeeksi ja yksikin huomioitta jättäminen elämää suurempi pettymys?

Ihminen tarvitsee parisuhteessa miljoonia kosketuksia, mutta ihminen tarvitsee myös omaa rauhaa ja tilaa, jota toinen ihminen ei täytä tarpeellaan tulla nähdyksi ja huomioiduksi. Jatkuva tarve kokoaikaiselle huomiolle kääntyy lopulta itseään vastaan, sillä lapsena vaille jäänyttä huomiota ei voi kompensoida aikuisena käyttäen välikappaleena toista aikuista.

Terve itsetunto koostuu eriytymisen tarpeesta. Siitä, että ihminen ei luo omaa elämäänsä toisen ihmisen huomion kautta eikä oleta, että toisesta ihmisestä on hänelle onnen tuoja. Terve itsetunto ja huomionhaku ei ole ripustautumista toiseen ja kiukuttelua tilanteissa, joissa kokee jäävänsä ilman huomiota.

Tämä ei tarkoita sitä, että huomioitta jääminen olisi ookoo parisuhteessa, sillä parisuhde ja rakkaus elää huomiosta ja tarpeesta tulla nähdyksi. Tarkoitan tällä sitä, että liialla huomion tarpeella ja huomionkalastamisella voi myös suhteensa rikkoa, sillä kyltymättömän huomiontarvitsevan puolisona on äärimmäisen rankka olla, sillä tekee mitä vain, niin kokee olonsa riittämättömäksi, sillä mikään huomio ei loppujen lopuksi ole tarpeeksi.

Jokainen meistä on loppujen lopuksi tässä elämässä yksin ja onnellisuus mitataan siinä, että kuinka hyvin osaa itsensä kanssa olla niin, että toista ihmistä ei tarvita paikkaamaan aikaisemman elämän puutostiloja. Se mihin toista ihmistä tarvitsemme parisuhteessa, on rakastamaan ja jakamaan yksinolemista, sillä parhaimmillaan kaksi ihmistä yhdessä parisuhteessa on mitä mainioin kokoonpano saada haluamansa huomio, mutta myös saada haluamansa yksityisyys ja eriytyvyys.

Rakkaus yhdistää kaksi ihmistä, mutta antaa tilan olla yksi.