Havaintoja parisuhteesta

Ihmisnavigaattoreita ja ihmisnaulakoita

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Automatkalla puolison kanssa. Hän ajaa. Puren kynsiä vieressä. Hän huomaa. Sanoo, että inhottavinta mitä autosta voi löytyä on kynnenpala penkillä. Oli edellisellä viikolla löytänyt. Puolustaudun sanomalla, että pureksin niitä huomaamatta. Reaktio pelosta.

Samalla hän huutaa, että mikä siellä edessä maksaa. Ajamaan tänne on tultu eikä virkkaamaan. Kynsi narahtaa poikki oikean käden etusormesta. Piilotan sen liian tiukkojen farkkujeni taskuun. Ajattelen, että joskus puren hätäpäissäni koko sormen irti. Illalla sohvalla vasta huomaan, että koko etusormi puuttuu, kun olen tunkemassa sitä nenääni kaivaakseni sitä.

Varmasti nainen ratissa. Niin puoliso usein auton ratissa huutaa, kun joku törttöilee edessämme. Se ei kävisi toisin päin. Sanoma saisi heti toisenlaisen sävyn, kun minä ratin takana huudahtaisin samoin. Muuttuisi sukupuoli-ironia sovinismin puolelle.

Puolison ollessa kuskin paikalla, minä toimin naulakkona tai asioiden mahdollistajana. Nopeasti auton startattua pihasta, syliini painetaan olkalaukku. Ensimmäisen mutkan jälkeen kuuluu ihan joka kerta kuuluvat sanat: ”kaivatko mulle kännykän esiin. Se on siinä olkalaukun sivutaskussa”. Muistatteko kun kadunvarsilla oli ennen puhelinkoppeja. Enää niitä ei tarvitse. Sitä varten on auto. Auto on 2000-luvun puhelinkoppi. Miten se onkaan niin, että autossa tulee välitön pakko soittaa jollekin.

Annatko sieltä olkalaukusta mulle purkkaa, avaatko mulle vissypullon, kaivatko sieltä olkalaukun seitsemännestätoista taskusta huulirasvan, oho nyt alkoi menkat, katso onko olkalaukun sivutaskussa tampooneja”. Olo on kuin leikkaussalin hoitajalla, joka antaa välineitä leikkaavalle kirurgille.

Ihana automatka puolison kanssa jatkuu kohti päämääräänsä. Kynnet sormissa pienenevät ja pursuavat yhden koon liian pienistä farkuista ulos auton penkille, josta puoliso kerää sen seuraavalla viikolla mukaansa ja kantaa minulle kuin aarteen ja silmät kiiluen ilmoittaa, että katso mitä taas löysin auton penkiltä. Hymiö. Hymiö.

Automatkalla puolison kanssa. Minä ajan. En tarvitse navigaattoria. Vaimo on vieressä. Eräänlainen ihmisnavigaattori. ” Pitäisikö tuulilasinpyyhkijät laittaa päälle, ajat taas ihan keskellä tietä, ai sä ajat täältä, toinen reitti olisi ollut nopeampi, tässä on neljänkympin rajoitus, mä laittaisin tässä jo nelosen silmään, oho taisit tankata kengurubensaa, kun niin hyppii, mun perseeseen tarttui kynnenpala”.

Ihmisnavigaattori voittaa ylivoimaisesti tietokonenavigaattorin. Se ilmoittaa kaiken mitä ilmoittaa vain voi. Virtanappulaa ei löydy. Akku ei lopu. Ainoa tapa on avata ovi ja hypätä vauhdista. Sitä miettii, että sattuuko enemmän se, että hyppää liikkuvasta autosta ulos vai se, että ei hyppää ja jää paikoilleen.

Ihana automatka puolison kanssa jatkuu kohti päämääräänsä. Radio Nostalgiasta tulee joku kasaribiisi, joka peittää navigaattorin äänen ja vie minut lähemmäksi äitini kohtua ja turvaa.

Istun mieluummin vieressä. Olen helvetin hyvä naulakko. Olen ylpeä siitä. Sitä paitsi minulla on kuitenkin sen verran käsissäni omaa tilaa, että voin surffailla Facebookissa. Ilmoitan aina kovaan ääneen, että nyt on tullut taas pylpyröitä. Puolison pitää odottaa liikennevaloihin asti, tarkistaakseen omansa. Se vähän syö naista, huomaan.

No, tärkeintä parisuhteessa on kai päämäärä. Se, että istuu samassa tilassa ja on menossa samaan suuntaan. Toki sekin vaihtoehto on olemassa, että hyppää vauhdissa ulos. Etukäteen sitä ei voi tietää, että sattuuko hyppääminen enemmän kuin jääminen.

Elämä se kertoo tai navigaattori, elävä tai sähköinen.

Lue myös

X