Ikäkriisittömyydestä ikäkriisittömyyteen -Hienoa olla nelkyt ja jotain

Sain synttärilahjaksi tunnin hoidon naisen käsittelyssä. Sellaista se on, kun täyttää tasavuosia. Voi kun täyttäisi joka vuosi. Ohjeeksi sain vain, että pitää olla puhtaat bokserit ja avoin mieli.  Vai miten päin se menikään?

Kävin ennen menemistä kurkkaamassa yrityksen sivuja, joka hoitoja antaa. Siellä oli listalla esimerkiksi sokerointi. Vähän se alkoi mieltä kutitella, että josko sellainen. En minä tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta ajattelisin sen liittyvän siihen, että ensin minut riisutaan ja sen jälkeen vartaloni peitetään sokerilla ja no en minä tohdi enempää kirjoittaa.

Minä en kyllä voi sitten antaa samanlaista hoitoa, koska olen vältellyt sokeriakin muutaman viikon. Ellei sitten hedelmäsokerilla peittelisi. Tai ehkä makeutusaineella. Ja voi kai sitä yhden sokerilakon yhdeksi tunniksi unohtaa hyvän asian puolesta.  Itse asiassa minä lopetan koko lakon tähän lauseeseen, tekee törkeästi mieli imelää.

Olen kuullut, että tasavuosina pitäisi kokea jonkinlainen ikäkriisi.

Minulla on ollut vain yksi ikäkriisi. Se oli, kun täytin kymmenen vuotta. Ajattelin, että tässä iässä pitäisi osata jo uida tai soittaa hyvin jotain soitinta. En osannut kumpaakaan. Tai annettiin minulle musiikintunnilla käteen se pimpparaudaksi kutsuttu soitin, johon löin pienellä kepillä kappaleen lopussa niin, että siitä kuului pieni kilaus.

Sen soittimen saivat kaikki ne, jotka eivät osanneet muuta soittaa. Kyllä siinä tunsi elämänsä merkityksettömäksi, kun toiset veivasivat oikeita soittimia ja itse istui pulpetissa tyhjä katse kasvoillaan pimpparauta käsissään. Kyllä se on nyt todettava, että 80-luvulla kouluopetus perustui nöyryyttämiseen.

Kaksikymppisenä en ehtinyt kriiseillä. Siinä vaiheessa kriiseillään siitä, että pitäisi olla opiskelupaikka ja toista ihmistäkin olisi hyvä välillä saada. Minulle iski oikeastaan vain päivän kestänyt kriisi, kun teknisesti ottaen seurustelin yhden päivän ajan vahingossa kahden eri tytön kanssa. Tapasin baarissa tytön ja en siinä hötäkässä muistanut vasta kun aamulla, että minullahan oli jo yksi sellainen toisessa kaupungissa.

Lakatkaa moralisoimasta, se oli inhimillinen vahinko, jonka korjasin matkustamalla seuraavana päivänä toiseen kaupunkiin sanomaan toiselle tytölle, että viime yönä tajusin, että olemme kasvaneet erillemme, että haluan nyt omaa tilaa ja aikaa. Matkustin takaisin ja aloin muutaman tunnin päästä kasvamaan sen toisen tytön kanssa yhteen, joskin jokunen aika siitä eteenpäin meilläkin lähti oksat haarautumaan eri suuntiin.

Kolmenkympin kriisi oli jo mukavasti nupuillaan, kunnes kahdeksan kuukautta sen jälkeen, kun täytin kolmekymmentä tulin isäksi. Siinä ei sitten paljon ehtinyt kriiseillä, kun oli vauvankakkaa kädessä ja poskessa vaihtaessa hoitopöydän äärellä vaippaa tunnin välein niin, että sormet olivat niissä teipeissä kiinni ja se löysä vauvankakka valui hiljalleen pitkin poskipäitä. Siinä ihan alussa ajatteli, että ehkä öisin on sitten aikaa kriiseillä, kun vauva nukkuu, mutta eihän vauvat saatana nuku, joten tein varsin pian päätöksen, että ehkä sitten kymmenen vuoden päästä on aikaa kriiseillä.

Ei muuten ole. Kyllä sen nyt pitäisi jo tulla. Viime yönä luulin jo saaneeni ikäkriisin, mutta se olikin vain tavallista kovempi pissahätä. Taas on kaikkea muuta hässäkkää, että ei ehdi kriiseillä. Huomenna vieras nainen hoitelee minut, ylihuomenna pitää kirjoittaa blogi ja koko ensi viikko menee Helsingissä. Taas menee yksi ikäkriisi ohitse.

Tämä tarkoittaa sitä, että viisikymppisenä sitten kumahtaa ja oikein kunnolla. Mitä jos ne kaikki väliin jääneet ikäkriisit tulee viisikymppisenä? Se on muutenkin vaikeaa aikaa miehelle. Olo on kuin uroskoiralla, joka ulvoo ja tepastelee hermostuneena kotonaan, kun jollakin nuoremmalla narttukoiralla on juoksuaika viidenkymmenen kilometrin säteellä kodista. Silloin ei kannata antaa lahjakorttia mihinkään hoitoihin. Sinne jää mies lahjakorttinsa ja ylipullistuneen libidonsa kanssa. Kuolemanpeloissaan yrittää löytää kadotettua nuoruuttaan paikasta, josta se ei ainakaan löydy.

Ja turha se on viisikymppisenä sitä nuoruuttaan enää etsiä. Se on romahtanut samoihin aikoihin Neuvostoliiton kanssa. Siinä vaiheessa pitää kääntää kokka kohti taivaanrannassa siintävää eturauhasongelmaa.

Olen ajatellut elämän siten, että jos kuolinvuoteellaan joutuu katumaan enemmän tekemättä jääneitä tekojaan kuin tehtyjä tekoja, niin viimeisin ja pahin kriisi on juuri ennen kuolemaa. Se on siinä mielessä kohtuutonta, että asialle ei voi tehdä enää mitään. Parempi tehdä kuin jättää tekemättä, jotta välttyy siltä viimeiseltä ja lopulliselta kriisiltä. Elämällä on niin paljon näytettävää, että on hyvä pitää silmänsä mahdollisimman leveänä.

Sitähän tämä kaikki vain on, elämää. Sen voi joko kriiseillä läpi tai elää. Minä valitsen jälkimmäisen tavan. Kadut ovat leveät ja taivas korkealla. Minä olen katuun osuvan kengän kopinan ääni ja samaan aikaan tunnen sormenpäissäni palan taivasta.

Ihan mahtavaa olla elossa.