Ikuinen suorittaja, kympin oppilas ja kuuliainen puoliso

Olen aina pitänyt enemmän ihmisistä, jotka huomattuaan seinässä hieman vinossa olevan taulun tai peilin, eivät saman tien ole suoristamassa sitä, vaan antavat olla.

Tämä kaikki vertauskuvana.

Täydellisyyden tavoittelu on armottomuutta. Se on armottomuutta itseään kohtaan. Kaiken pitää olla suorassa. Elämä ei saa olla sinne päin, vaan sen pitää olla täysin oikein. Jos tänään tekee asiat täydellisesti, niin huomenna ne pitää tehdä vielä täydellisemmin. Rima on olemassa sitä varten, että sitä voi nostaa.

( ”Lapsena ja nuorena sain vanhemmiltani 20 markkaa ja kokeesta saadusta kympistä ja 10 markkaa kokeesta saadusta ysistä. Sitä huonommat numerot aiheuttivat torumista”)

Armottoman ihmisen tunnistaa siitä, että itsensä lisäksi hän on armoton usein myös läheisilleen. Parisuhteessa se saattaa näyttäytyä niin, että puoliso roolissa on raskas olla, sillä mikään ei olen koskaan tarpeeksi, koska kaikki voi olla vieläkin paremmin. Siinä alkaa tuntea itsensä saamattomaksi, niin toinen on koko ajan niin saatanan aikaansaava, eikä sekään riitä.

( ”Sain ensimmäisen diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta opiskellessani toista vuotta yliopistossa. Syy masennukseen oli vakava uupumus. Äidiltäni tuli viesti, jossa oli yksi sana ”ryhdistäydy”. Vielä siinäkin vaiheessa syyllistyn itseäni siitä, että en ole vain yrittänyt tarpeeksi, että äitini on oikeassa ryhdistäytymisen suhteen”. )

Ikuinen suorittaja, kympin oppilas, kiltti, kapinoimaton, sisukas, huolehtiva, vaatimaton, näkymätön, näkymätön, näkymätön..

Tai kyllähän armoton näkyy. Hän näkyy tekemisensä kautta. Hän ei näy ihmisenä. Hän näkyy tekoina tai roolina. Hän ei ole nainen, hän on äiti tai hän ei ole mies, hän oli hyvä työmies. Niin lukee monen muistokirjoitulsessa. Roolit voivat olla toisisinkin päin.

Meidät on piiskattu suorittamaan. Mennään tuon suon läpi niin että heilahtaa ja muuta paskaa. Kuolemahan siellä suollakin tuli, mutta sitä me ihannoimme enemmän kuin elämää. Kuolla saappaat jalassa. Kuinka reipas ajatus se onkaan. Sata tuntia työtä viikossa. Minulla on ollut loma viimeksi kuusi vuotta sitten. Tämän kaiken sanomme kuin saavutuksena, vaikka oikeasti kerromme hitaasta itsemurhasta.

Tätä sitten vaadimme muiltakin. Ensin työ ja sitten hyvin sijaan vähän lisää töitä. Sydänkohtaus. Joulupäivänä haudalle kynttilä kuin kahdenkympin seteli hyvästä koenumerosta.

( ”Toisen masennusdiagnoosin jälkeen matkustin vanhempieni luokse ja sanoin heille, että olisitte mielummin laittaneet palkontorahanne säästöön terapiaani varten. Sen sanottuani päätin sulkea korvani ja alkaa tutustumaan siihen, kuka oikeasti olen, enkä kuunnella muita, että mikä minun pitäisi olla.”)