Ilman sinua minulle ei jää mitään...ja muita ripustautumisen oireita

Onhan se surullista katseltavaa. Nähdä ihmisiä, jotka eivät vielä vuosienkaan jälkeen ole päässeet jaloilleen erostaan. Ihmisiä, jotka kantavat sisällään eroaan koko loppuelämänsä. Hukkuvat vihaan ja ennen kaikkea kaunaan ja katkeruuteen.

Miksi se on surullista? Siksi, koska siinä tulee tuhlattua oma elämänsä ja siksi, että kaunaisen ja katkeran ihmisen vierellä ei viihdy lopulta kukaan, koska hän levittää ympärilleenkin pelkkää negatiivisuutta ja imee kaiken ilman ympäriltään pois ja lopulta hän jää aivan yksin.

Olen miettinyt asiaa siltä kannalta, että surraanko eron jälkeen enemmän ihmistä, jonka menettää vai ajatusta parisuhteesta ja yhteiselämästä, jonka on pään sisäänsä rakentanut. Koska monella meillä tuntuu olevan ideaali kuva parisuhteen tarkoituksesta ja sen merkityksestä ja aivan liian monelle parisuhde merkitsee aivan liian paljon ja jos se lakkaa olemasta, niin koko muu pohja elämään sortuu alta, koska parisuhteesta on tehty elämän kantavin aines.

Parisuhde on ihana asia ja rakkaus on vielä ihanampi asia. Parisuhteen loppu satuttaa lähes aina ja eroa pitääkin surra ja se pitää käsitellä, jotta vanhasta pääsee irti ja uusi pääsee kasvamaan. Silti moni tuntuu lataavan parisuhteeseen ja sitä kautta toiseen ihmiseen aivan valtavia odotuksia ja liittää oman onnellisuutensa vain ja ainoastaan toisen ihmisen kannettavaksi. Muistamatta, että ripustautumalla toiseen ihmiseen, saattaa käydä vähän huonosti.

Ripustautuminen on riippuvuutta ja parisuhde, joka perustuu riippuvuuteen ei ole rakkaussuhde, vaan riippuvuussuhde. Eikä riippuvuudesta sitten pääsekään eroon kovin helposti. Jokainen meistä, jotka ovat olleet riippuvaisia ihan mihin tahansa, tietää tämän kyllä. Toisinaan käy niin, että riippuvainen ihminen ei ole parisuhteessaan riippuvainen vain puolisoonsa, vaan myös siihen elintasoon, tapaan elää ja ajatukseen ideaalista ja jos niistä pitää kaikesta luopua, niin ero saattaa tuntua mahdottomalta kestää ja tämä on joskus myös esteenä erolle ja ihminen pysyy suhteessa, jossa ei ole enää jäljellä kuin pelkkä riippuvuus.

Eikä rooli ihmisellä, johon ripustautuva ripustautuu, ole helppo. Siinä roolissa sitä kokee olevansa vastuussa toisen ihmisen onnellisuudesta ja ei sellaista roolia kukaan halua kantaa eikä ole edes kykenevä toteuttamaan. Antamallaan rakkaudellaan voi tietenkin lisätä toisen ihmisen onnellisuutta, mutta jos on toiselle ihmiselle ainoa onnen lähde, niin sellainen tilanne on ajatuksenakin syvästi ahdistava.

Ripustautuva ihminen on usein vähän liian mustasukkainen. Hän on sitä siksi, koska hän pelkää jäävänsä yksin. Mustasukkaisuus on menettämisen pelkoa. On se muutakin, mutta myös pelkoa. Ripustautuva ihminen sallii puolisoltaan huonokin käyttäytymisen, koska ei hän voi edes harkita sitä, että ihminen ei ole hänelle oikea. Siksi onkin helppo antaa anteeksi sellaisetkin asiat, jotka nakertavat parisuhdetta sisältäpäin. Kun jotain yrittää väkisin saada ja väkisin pitää yllä, niin lopputulos ei ole koskaan kummoinen.

Riippuvuussuhde kääntyy lopulta itseään vastaan, koska se ei palvele yhtään ketään. Ja ikävä kyllä, tällaisten suhteiden erot eivät välttämättä ole kovin kauniita. Kaunaisen ja katkeran ihmisen kanssa ei juurikaan neuvotella yhtään mistään, sillä hän kyllä osaa tehdä erosta mahdollisimman vaikean. Pahimmillaan se kaikki kääntyy esimerkiksi kostoksi, jossa käytetään välikappaleena jopa yhteisiä lapsia.

Toinen tapa käyttäytyä riippuvaisena parisuhteeseen ja toiseen ihmiseen on kohdistaa riippuvuus eron jälkeen lennosta johonkin toiseen ihmiseen. Toisesta ihmisestä tulee ikään kuin nikotiinilaastari pahimpaan nikotiininhimoon ja lopulta huomaa olevansa riippuvainen siihen laastariin ja kaikki alkaa alusta. Riippuvuuden kohteen nimi on muuttunut ja kaikki jatkuu ennallaan. Omaa riippuvuutta ei tarvitse tunnustaa itselleen, eikä sille tarvitse tehdä yhtään mitään. Kierre on valmis ja uusi riippuvuussuhde kestää taas sen jokusen vuoden ja sen jälkeen edessä on sama seinä.

Henkilökohtaista asiaa:

Vaatii aivan helvetillisen paljon itsetutkiskelua, jotta tunnistaa itsessään tuhoavaa käyttäytymismallia. Yksin siihen ihminen harvoin kykenee. Siihen matkaan tarvitaan ammattilaisen apua. Väitän, että jokainen meistä haluaa vapautua menneisyydestään, varsinkin jos huomaa sen olevan esteenä omalle onnelleen. Kyllä, esteenä omalle onnelleen, sillä kukaan muu ei omalle onnelleen ole esteenä kuin itse. Samoin kukaan muu ei voi onnea sinulle tuoda kuin sinä itse.

Ja voin vilpittömästi kertoa, että löydettyään sisältään oman vapautensa, niin rakkauskin muuttuu huomattavasti kirkkaammaksi väriltään. Minun tai kenenkään muun ei tarvitse ulkoistaa omaa hyvää oloaan tai hyvinvointiaan toisen ihmisen kannettavaksi, koska on alkanut kantamaan sitä itse. Pieni pala kerrallaan, mutta silti. Kun on tarpeeksi monta palaa saanut kannettua huomaa, että osaa rakastaakin oikeista syistä. Ei sen vuoksi, että haluaa rakkaudellaan kertoa, että haluaa sitä pyyteettömästi takaisin, vaan siksi, että ihan vain rakastaa sitä toista.

Rakkaudesta, ei riippuvuudesta.

Parisuhde tai rakkaus toiseen ihmiseen on yksi elämän kantavimpia voimia, mutta sen ei pidä olla se ainoa. Koska ripustautumalla ihan mihin tahansa liian voimakkaasti, niin se on varmin tie sen tuhoutumista. Jokainen elävä elementti vaatii ympärilleen tilaa ja happea.

Ja ennen kaikkea suurta vapautta.