Havaintoja parisuhteesta

Isä lelukaupassa.

16.12.2015 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Pääsin kokemaan eilen jotain suurenmoista. Vietin laatuaikaa itsekseni kauppakeskuksen lelukaupassa. Usein isä lelukaupassa vastaa norsua posliinikaupassa. Minulla meni huomattavasti paremmin. Katsoin toivomuslistaa, jonka tyttäreni oli kirjoittanut joulupukille, johon ei enää usko. Siinä oli ensimmäiseksi taikurinlaatikko ja löysinkin sellaisen. En ollut pysyä housuissani, kun näin laatikon sisällön. Kaikkea kivaa taikasauvasta lähtien. Otin sen koriin mukaan ja ajattelin, että miten maltan odottaa aattoon asti ennen kuin pääsen taikomaan sillä.

Toivomuslapussa luki myös pilailukoirankakkaa. Olin vähän ihmeissäni, että miksi hän sellaista haluaa, kun meillä olisi toisinaan keittiön lattialla ihan ehtaakin tavaraa tarjolla. Vielä enemmän olin ihmeissäni, kun löysin hyllystä koirankakkaa. Pyörittelin pakettia hetken käsissäni, haistelin pakkausta, varmistaakseni, että se ei ole oikeaa, ja laskin koriin. Jos koirankakka on se, mistä lapsi tulee jouluna iloiseksi, niin mikä minä olen sitä epäilemään.

Sen jälkeen listassa luki jotain sellaista, jonka ohi kävelin. Lego Friends-tuotteet ovat perkeleen keksintöä. Niin ajattelin viime syksyyn asti, kunnes tyttäreni saatuaan synttärilahjaksi yhden sellaisen ja yritin rakentaa hänen kanssaan legoprinsessalinnaa. Siinä pyörittäessäni hyvinkin ärsyyntyneenä, sitä kuitenkaan näyttämättä, kynnenpalan kokoisia paloja sormissani, alkoi tuntua jotenkin tutulta. Sitten päähäni pälkähti, että tämähän on kuin kokoisi aikuisten legokaupasta, Ikeasta, ostettuja tuotteita. Yhtä painajaismaista. Joten perkeleen sijasta lego friendsit ovat Ikean markkinointiosaston keksintöä, jossa lapset opetetaan hyvissä ajoin tuleviin koitoksiin Ikean huonekalujen kanssa ja isät saatetaan hulluuden tilaan, koska lastenkaan kanssa ei saa olla rauhassa kokoomispuuhista.

Peliosastolla tuli vastaan jotain jopa pelottavan hämmentävää. Siellä oli munapeli. En muista pelin nimeä, mutta luin takaa peliohjeet. Pelissä on leikkipaistinpannu, joka sijoitetaan lattialle jalkojen väliin. Sitten pelaajan haarojen väliin kiinnitetään naru, jonka päähän laitetaan magneetti. Tämän jälkeen paistinpannun päälle laitetaan muna, joka pitää yrittää nostaa magneetin avulla niin, että käsiä ei saa käyttää apuna. Se, joka saa munan roikkumaan jalkojensa väliin, voittaa pelin. Katsoin pelin suositusikää ja se oli viidestä ylöspäin. Päätin ostaa pelin vaimolle ja ihan pelkästään itsekkäistä syistä. Olemme aika kilpailuhenkisiä ja ajattelin, että tässä on sellainen peli, jossa jo lähtötilanteessa olen luonnostaan jo vähän voitolla jos voittaja on se, jolla muna roikkuu jalkojen välissä. Myöhemmin ollessani kauppakeskuksessa kahvilla mietin, että minkälaisia ovat pelisuunnittelijoiden aivoriihet. Kuinka paljon siellä kuluu alkoholia ja muita aineita, jos sellainen idea, jossa pelin voittaa se, jolla roikkuu muna jalkojen välissä, pääsee aivoriihestä jatkoon ja vielä nimikkeellä lastenpeli.

Viimeisenä lahjana lelukaupasta ostin pelin, jossa on hullunkurisia kysymyksiä ja vielä hullunkurisempia vastauksia, joita sitten kysytään pelikaverilta. Sitä en ostanut vaimolle, sillä useamman parisuhteen jälkeen olen vahvasti sitä mieltä, että niitä kysymyksiä tulee ihan luonnostaan ja varsinkin vastaukset ovat toisinaan hullunkurista kuultavaa.

Lelukaupan jälkeen kävin kirjakaupassa, koska toivomuslapussa luki eläinaiheinen tietokirja. Silmiini osui jotain aivan muuta. Hyllyssä oli Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli. Ehkä kaunein kuolemasta kirjoitettu kirja ikinä. Muistin tarinan heti, kun huomasin sen hyllyssä ja pidättelin kyyneleitä jo kun nostin sen hyllystä. Se kirja lähtisi varmasti lahjaksi tyttärelleni. Luen sitä sitten iltasaduksi jos vollotukseltani pystyn. Opetan samalla iskulla tyttärelleni kuolemisen välttämättömyyttä ja sitä, että mieskin voi itkeä. No, sen hän jo ehkä tietääkin. Ja jos tyttäreni purnaa, että eihän se ole eläintietokirja, niin vastaan, että höpö höpö, leijona on eläin ja iskä tietää kyllä nämä asiat hyvin. Sitten jatkan Leijonamielestä lukemista ja itken niin pitkään, että vaimo hakee minut pois.

Yöllä heräsin kahdelta. Kurkku oli liian kipeä nukkuakseni. Kävin keittiössä juomassa ja näin eteisessä sijaitsevan ostoskassini. Sieltä kurkisti härnäävästi taikurinlaatikko. Löin itseäni somille, jotta en olisi mennyt avaamaan sitä. Laskin, että vielä yhdeksän yötä pitää kärvistellä tässä hirvittävässä tuskassa. Sitä vastoin otin kassista Veljeni Leijonamielen ja menin olohuoneen sohvalle lukemaan ja yskimään. Silmät kostuivat kuivasta yskästä ja enemmän kirjan sivuilla olevista sanoista. Ulkona tuuli koputteli ikkunalaudalla. Muuten oli aivan hiljaista. Hiljaisuuden keskeytti vain yskänkohtaukset. Lastenhuoneen ovesta takasin katsoi vain tyhjä sänky, mutta tiesin, että tämän joulun parhaan pakettini olen jo saanut. Se on tieto siitä, että näen lapseni kasvot, kun oveen kolkuttaa joulupukki, johon hän vähän kuitenkin haluaa uskoa, kun kysyin, että kuka ne paketit aattona tuo jos pukkia ei ole. Minä ainakin uskon tänä jouluna pukkiin enemmän kuin aikoihin.

Joka toinen vuosi usko on isompi. Ja tänä jouluna se suorastaan tuntuu kuplivan yli.