Havaintoja parisuhteesta

”Isä meidän joka olet arjessa”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”Olin nuori yksinhuoltajaäiti, kun tapasin mieheni. Hän ei ymmärtänyt
kysymystäni, onko hänet otettu hyvin lapsensa hoidossa huomioon
viranomaisissa ja neuvoloissa asioidessa: hän oli aina hoitanut
ainokaisen lapsensa kaikki asiat lukuunottamatta pakollisia
neuvolakäyntejä (Kelan päivärahojen vaatimat käynnit hoiti lapsen äiti).
Hän ei varmasti ole ainoa tällainen isä, eihän?

Tavatessamme olin juuri eronnut. Eron syy oli silloisen mieheni jatkuva
itsetuhoisuus, päin autoja ajamisella uhkaaminen minun ja lasten
kyydissä ollessa, minun tappamisella uhkaaminen, seksittömyys hänen
puoleltaan, pienten lasteni tuottamat puheet, joiden perusteella joku
oli heille tehnyt jotain seksuaalista ja sopimatonta, se, että mieheni
halusi vain toisen sukupuolen lapsia, ja minä tein niitä vääriä.

Oma lapsuuteni tietyllä tavalla on ”ennustanut” että valitsen miehekseni täyden rentun: isäni oli ja on renttu, alkoholisti, lastensa silti rakastama, väkivaltainen humalassa. Selvinpäin eri mies: läsnäoleva, kärsivällinen, mukava, ihana. Hänen isänsä oli samanlainen. Ja varmaan
hänenkin isänsä.

Tietoisesti valitsin ensimmäiseksi miehekseni
ei-väkivaltaisen, hyväkäytöksisen, mukavan, fiksun miehen- en vain
tunnistanut henkistä väkivaltaa pitkässä suhteessa, enkä tiennyt elämän muista varjopuolista tarpeeksi. Ajattelin, että pahuus on aina näkyvissä, kuten lähtöperheessäni oli.

Itseasiassa henkinen väkivalta oli näkyvissä, en vain tunnistanut sitä
silloin. Graaveimmat tilanteet, joissa ymmärsin asuvani hirviön kanssa, olivat tilanteita, joissa lapseni olivat mukana. Oksentaessani ja ripuloidessani alastomana pitkällä raskaana ollessani päälleni ja alleni
kylmän vessan lattialla keskellä yötä lähes tajuttomana, pyysin heikosti huutamalla hänen apuaan. Hän saapui. Katsoi. Sanoi halveksuen ”etkö sä
vittu itte osaa ees paskapaperia ottaa”. Sain jostain silloin voimaa
hoitaa hävettävän tilanteen itse. Hän oli oikeassa, osasin ottaa paperin itse.

Sanoi myöhemmin jostain hänen ilkeydestään itkiessäni 1,5 vuotiaalle
lapselleni ”Katso äitiä, se on hullu”. Lapseni toisti ”äiti on hullu”.
Vaikka tunnistin, että hän teki väärin, en nähnyt ulospääsyä kuin vasta myöhemmin, kun hän uhkasi viiltää kaulani auki. Hän sai minut pelkäämään enemmän jäämistä kuin lähtemistä. Kiitos siitä. Se avasi minulle oven elämälle, jota en tiennyt olevan kuin romanttisissa fiktioissa.

Vaikka olin eron jälkeen päättänyt, etten koske yhteenkään mieheen tikunpäälläkään enää ikinä, tässä uudessa miehessä oli jotain luotettavaa, valoa säteilevää ja puhdasta, joka osui sieluuni vastustamattomasti niin, että uskalsin. Silti uskalsin.

Nopeasti seurustelumme muuttui vakavammaksi ja menimme naimisiin, perustimme uusperheen, elimme arkea uusperhepulmineen ja honeymooneinemme. Elämä oli ihanaa ja hullua. Hän korjasi minut,
hyväksyi, rakasti ehdottomasti, suojeli kaikelta, myös itsesyytöksiltä.
Puolusti minua ankarasti oman äitiyteni pettyneeltä raivolta siitä,
etten ollut kyennyt suojelemaan lapsiani. Kuunteli loputtomasti. Miten ihmeessä siihen edes pystyi? Terapia korjasi minut. Rakkaus korjasi minut. Intohimo korjasi minut. Elämä korjasi minut.

Hänen varassaan, meidän luomana, kaikki lapsemme ovat saaneet turvallisen ja suht vakaan
kasvuympäristön. Hän on se isä arjessa, jota vasten me muut nojaamme.

Haluaisin, että kaikilla olisi sellainen kumppani, joka näkisi juuri sinut juuri sellaisena kuin olet ja nyökkäisi hyväksyvästi. Toivottaisi aina syliin, halaisi, pyyhkisi kyyneleet, rakastelisi intohimoisesti, puhuisi kun on vaikeaa, nauraisi kanssasi yhteisille asioille, osaisi leikkiä ja heittäytyä.

Tämä kirjoitus on omistettu teille miehille, jotka olette arjen
sankareita. Teille, jotka olette juuri itsenne muotoisia, omanlaisianne,
biologisia- sosiaalisia- puoli- tai yksinhuoltajaisiä. Myös sinulle,
jolla ei lapsia ole, mutta olet jollekin se ainoa ”isä”, mies, jolta
oppia välittämistä, rakkautta, taitoja, sitä, että lapsi on aikasi,
katseesi, huomiosi, apusi, ohjauksesi arvoinen.”

X